Kuljen keskisuuren kaupungin laitamilla. Kaupunginosa on kaukana amerikkalaisesta unelmasta, jos sillä tarkoitetaan Hollywoodin kulissien luomia mielikuvia. Talot ovat pieniä, osin huonossa kunnossa. Pysähdyn liikkeeseen, joka on sekoitus lahjatavarakauppaa, ravintolaa, baaria ja kosmetiikkaliikettä.

Kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Pannulla käristyvät perunat, ilmassa väreilee tirisevän rasvan ja parfyymin sekoitus. Ihmiset ovat ryhmittyneet pöytien ympärille. Iloinen puheensorina kantautuu korviin.
— Mitä saisi olla? kysyy ystävällinen nainen, joka toisella kädellä ruskistaa perunoita pannulla. Ostan maitoa.

Seuraavana päivänä palaan, sillä jokin paikan ilmapiirissä kiehtoo minua. Pettymyksekseni huomaan ovella lapun: suljettu tänään. Olen juuri kääntymässä pois, kun ovi avautuu ja mieshenkilö toteaa: — Liikkeemme on tänään suljettu, mutta teemme mielellämme sinulle voileivän tai paistamme annoksen perunoita. Häkeltyneenä huomiosta lupaan palata takaisin toisena päivänä.

Saapuessani huomaan, että osa pöytien ympärillä istuvista on samoja kuin aikaisempinakin päivinä. Olen astunut heidän olohuoneeseensa. Katseeni kääntyy kahvilan seinällä olevaan tauluun "We have friends in low places" eli vapaasti suomennettuna, meillä on ystäviä, joilla ei ole vaikutusvaltaa. Katson ympärilleni ja minulle tulee lämmin olo. Mikä iskulause, mikä ilosanoma, kuin suoraan evankeliumin ytimestä.

Eikö tuo ollut Jeesuksen asenne, kun hän seurusteli ympäristön paheksumien ihmisten kanssa? Eikö tuo ole asenne, jolla Jumala katsoo ihmistä, joka kerta toisensa jälkeen eksyy ja erehtyy? Eikö tuo toteudu kaikkialla siellä, missä on todellista kohtaamista ihmisten välillä? Ja miten usein me taivumme valitsemaan arvomme menestystä ja vaikutusvaltaa palvovien asetelmien mukaan. Suljen oven takanani ja valmistaudun palaamaan kotimaahan. Mutta ystäviä on kaikkialla.