Toimittaja ja kirjailija Monica Vikström-Jokela ottaa syliinsä kolmevuotiaan Lotta-tyttärensä ja alkaa lukea tälle Lasten Raamattua. Kuluneen näköistä kirjaa on vuosien varrella luettu myös perheen muille lapsille.

Lotta syö pullaa ja kuuntelee tekstiä. Välillä tarina keskeytyy, kun äiti tekee Lotalle kysymyksen. Sitten käydään yhdessä sytyttämässä pienellä pöydällä oleva Lotan kastekynttilä ja katsellaan sillä olevia esineitä. Ne muistuttavat perheen kesälomasta Ahvenanmaalla.

Kotialttari eli lasten pöytä on Vikström-Jokelan perheessä konkreettinen tapa pitää esillä kirkkovuoden ja oman elämän tärkeitä teemoja. Sen luona pidetään joskus pieniä hartaushetkiä, mutta useimmiten pöydältä vain vaihdetaan esineistö. Silloin pöytä toimii ikonin tapaan, kuin ikkunana ajattomuuteen.

Joskus lapset osallistuvat pöydän kalustamiseen, mutta useimmiten sen tekee äiti.

— Pyhäinpäivänä nostamme pöydälle pois nukkuneiden rakkaiden kuvia tai sellaisten ihmisten kuvia, joiden elämässä on ollut jotakin esikuvallista. Jos vaikka hoitotäti on sairaana, pöydälle voi nostaa hänen kuvansa. Tällainen pöytä tai nurkka on helppo rakentaa kodissa kuin kodissa, vinkkaa Vikström-Jokela.

— Perusasia kodin uskonnollisessa kasvatuksessa on iltarukouksen opettaminen lapsille. Siinä kynnys on matalin, vaikka muuten arastelisikin, miten lasten kanssa voi käsitellä hengellisiä asioita.

Uskonto on kuin kieli

Mutta pitäisikö lapsen kanssa ylipäänsä käsitellä hengellisiä asioita? Jotkut vanhemmat ajattelevat, että lapselle ei pidä puhua mitään uskonnosta siksi, että tämä voisi aikuisena aidosti itse valita, mihin uskoo.

— On harhaluulo, että lapsi voi aikuisena valita maailmankatsomuksensa kuin tyhjältä pöydältä.

Vikström-Jokela korostaa, että vanhemman oma arvomaailma näkyy joka tapauksessa käyttäytymisessä ja elämän valinnoissa. Myös haluttomuus puhua hengellisistä ja henkisistä asioista jättää jälkensä lapseen.

— Kun lapsi kasvaa, hän törmää erilaisiin katsomuksiin. Miltä pohjalta hän asioita käsittelee ja millaisiin auktoriteetteihin turvautuu, jos omat vanhemmat ovat jättäneet hänet yksin kysymystensä kanssa?

Vikström-Jokela vertaa uskontoa kieleen, johon kuuluu omanlaisiaan käsitteitä, kielikuvia ja sanoja, joiden avulla maailmaa jäsennetään. Uskonnollinen kasvatus antaa lapselle pohjan, josta käsin voi arvioida sekä omaa että muiden maailmankatsomusta. Oman uskonnon oppiminen auttaa ymmärtämään myös muita.

— Meillä on kaksikielinen perhe. Siinä huomaa konkreettisesti, että tärkeintä on kielen jokapäiväinen käyttö. Puhumalla oppii, eikä niin, että äiti jonain päivänä sanoo: istu alas, nyt kerron sinulle prepositioista. Samalla tavalla uskonnollinen kasvatus on uskonnon harjoittamista perheessä, pohtii Vikström-Jokela.

Moni aikuinen on kuitenkin itse epävarma uskossaan ja siksi arastelee uskonasioiden esille ottamista.

— Lapset ovat vilpittömiä ja huomaavat, jos joku asia on aikuiselle vaikea. Silloin voi vastata, ettei tiedä tai ymmärrä tai me uskomme näin ja jotkut toiset ajattelevat näin. Asioita voi ihmetellä lapsen kanssa. Ei vanhemman tarvitse olla mikään ekspertti eikä hänellä pidäkään olla valmiita vastauksia kaikkiin kysymyksiin.

Turvaa ja välittämistä

Vikström-Jokela kertoo saaneensa kodissaan avaran kansankirkollisen kasvatuksen. Pappisperheessä siihen sisältyi hartaushetkiä ja kirkossakäyntiä, mutta lapsille ei julistettu eikä pakotettu uskonasioita.

— Jos uskonnosta syntyy ahdistava kokemus, jotakin on mennyt pieleen. Yksisilmäinen ja muista eristävä uskonnollinen kasvatus, joka sulkee ovet ja ikkunat maailmaan, vahingoittaa lasta. Kristinuskoon ei kuulu Jumalalla pelottelu tai pakottaminen — ne ovat uskonnon väärinkäyttöä, korostaa Vikström-Jokela.

Kristillisen kasvatuksen ydinasioita ovat Vikström-Jokelan mielestä turvallisuus, rakkaus, suvaitsevaisuus, toisista välittäminen sekä oikean ja väärän opettaminen. Moraaliopetuksessa hän pitää tärkeänä, että vaikka lähtökohtana ovat kymmenen käskyä ja Jeesuksen opetukset, Jumalasta ei saa tehdään poliisia, joka kyttää ihmisten virheitä.

— Yritän opettaa lapsilleni sitä, että meidän pitää huolehtia toisistamme, myös niistä ihmisistä, joista emme pidä. Ja että elämässä kannattaa olla ihmisiksi, jos haluaa tulla toimeen toisten kanssa. Jos näitä pelisääntöjä rikkoo, sillä on seurauksensa. Ja koska teemme virheitä, tarvitaan anteeksiantamista ja -saamista.

— En halua vain piiloutua Jumalan selän taakse ja tyytyä sanomaan, että älä valehtele, koska se on syntiä ja piste. Lähestyn eettisiä kysymyksiä aina jostakin sosiaalisesta tilanteesta käsin. Mutta jos lapset kysyvät miksi, kerron häpeilemättä myös, että Raamatussa opetetaan asiasta näin ja se on osoittautunut hyväksi.

Turvallisuutta ja rakkautta välittää parhaiten vanhempien jokapäiväinen oleminen lasten kanssa. Mutta kristinuskoon kuuluu myös toinen ulottuvuus: Jumala, joka välittää meistä ihmisistä.

— Tässä vaaditaan aikuiselta pientä riskin ottamista. Uskallanko sanoa lapselle, että sen lisäksi että itse teemme asioille jotakin, voimme myös rukoilla. Tietenkään emme voi luvata tiettyä lopputulosta, mutta voimme rukoilla, että Jumala auttaa. Uskon tuomaan perusturvallisuuteen liittyy, että välittää lapselle asenteen, että kannattaa rukoilla itsensä, läheistensä ja muiden puolesta ja että Jumala tahtoo meille hyvää.