Rukous on olemista Jumalan seurassa. Se on avautumista syvimmälle rakkaudelle, mitä kuvitella saattaa, elämän salaisuudelle, joka läpäisee koko olemisemme ja muovaa kaikkea elämäämme. Rukoillessamme saamme aavistuksen rakkauden läsnäolosta kaikessa siinä, mitä päiväämme sisältyy.

Mutta miksi tätä rakastavaa läsnäoloa on niin vaikea havaita? Miksi tuntuu, että rukouksesta ei ole mitään hyötyä?

Jos rakastamme jotakuta todella, haluamme olla hänen kanssaan, viipyä hänen seurassaan, tehdä asioita yhdessä, antaa aikaamme hänelle. Rukous on sitä, että tahdomme viipyä Jumalan seurassa. Emme vain siirrä ajatuksiamme hetkeksi häneen, vaan haluamme olla yhteydessä häneen ja kertoa hänelle, mitä meille kuuluu.

Ennen muuta rukous on sitä, että kuuntelemme, mitä Jumalalla on kerrottavana meille. Voidaksemme kuulla häntä meidän on kuitenkin opittava ensin kuulemisen, hiljaa olemisen ja pysähtymisen taito.

Jos emme ehdi pysähtyä päivän mittaan, emme kuule enää edes itseämme saati Jumalaa, emmekä enää tiedä mitä meille oikeasti kuuluu ja mitä tarvitsemme. Rukous on pysähtymisen harjoitusta. Joskus meidän pitää lähteä muualle, järven rannalle, kesämökille, marjametsään tai meren rannalle voidaksemme hiljentyä. Ne ovatkin hyviä harjoituspaikkoja.

Voimme luoda myös omaan arkipäiväämme rauhan seisokkeja. Meidän tulee kuunnella sisäistä viisauttamme löytääksemme itsellemme sopivia tapoja rauhoittua ja rukoilla. Kun löydämme ne ja pidämme niistä kiinni, ne auttavat meitä kohtaamaan päivän tapahtumat Jumalan läsnäolossa. Rukoileva seurakunta tukee meitä tässä. Jumalanpalvelus ja kirkossa vietetyt rukoushetket kutsuvat meitä elämään viikoittain rukouksen pyhiinvaeltajina läpi elämän.