Leena Krohnin kirjassa Ihmisen vaatteissa pelikaani kadehtii ihmiseltä hänen käsiään: "Minä ihailin käsiä, alastomia, notkeita käsiä viisine ulokkeineen, joista kunkin päässä oli pieni helmiäislevy ja joilla saattoi tarttua, vetää, työntää, kiertää, puristaa, sivaltaa ja hivellä."

Krohnin teksti tuli mieleen, kun viimeisenä lomapäivänä pääsin katsomaan Ristiinan Astuvansalmen kalliomaalauksia.

Valtavassa pään muotoisessa kalliossa erottui ihmisiä, hirviä, kaloja, koiria ja veneitä, joukossa myös harvinaiseksi tiedetty naispuolisen metsästäjän hahmo. Kirkkain ja yhtäkkiä vaikuttavin oli kuitenkin yksinkertainen käden kuva. Joku ihminen, shamaani tai metsästyksen johtaja, oli yli 4000 vuotta sitten painanut vasemman kätensä punaiseen elämän väriin ja sitten kallioon.

Eläin- ja ihmishahmot liittyvät pyyntionnen riitteihin, ne ovat luonteeltaan symbolisia ja uskonnollisia. Mutta miksi käsi? Onko se maalarin signeeraus? Vai kertooko se halusta jättää itsestään jälki, todistus olemassaolosta, paikalla käymisestä — niin kuin nykyihmisen raapustus puussa tai seinässä? Saiko kämmenensä ikuistanut "famea" niin kuin graffitin tekijät?

Käsi-alkuisia sanoja on sanakirjassa monta sivua — käsi ja kieli tekevät ihmisestä ihmisen. Eivätkä nämä kaksi ole toisistaan kaukana: käsittää on alun perin tarkoittanut konkreettista tavoittamista ja kiinni saamista ja vasta myöhemmin myös ajatuksen pyydystämistä eli ymmärtämistä. Punainen käsi saattaakin siis vain kuvata toivetta saada saalis käsiin.

Käden kuva tuntuu kuitenkin sanovan paljon enemmän. Eläin-, jumal- ja ihmishahmojen yhteydessä se kertoo myös ihmisen ikuisesta halusta käsittää luontoa ja maailmankaik-keutta. Kätensä kallioon painanut teki itsensä osalliseksi ja vastuulliseksi siinä maailmassa, jota piirroksissa kuvattiin.

Jokaisen käsi on erilainen — sen jälkikin on siis hyvin henkilökohtainen. Tuo muinainen ihminen kastoi kätensä punamultaan ja vereen ja talletti kuvansa kiveen. Siinä se hehkuu yhä.

Olisin painanut käteni kättä vasten, jos olisin ylettynyt.