Kun teologian tohtori Jari Jolkkonen ryhtyy puhumaan lähimmäisenrakkaudesta, hän ei heti vedä mattoa niiden alta, jotka pitävät itseään suurina lähimmäistensä ymmärtäjinä ja myötäkärsijöinä tai koko murjotun maailman taakkojen kantajina.

— Totta kai kaikki ihmiset — yhtä hyvin humanistit, ateistit ja agnostikot, muslimit ja kristityt — ymmärtävät lähimmäisenrakkauden vaatimuksen luonnollisen järkensä avulla. Jonkinlaisesta lähimmäisenrakkauden minimitasosta on helppo olla yhtä mieltä: lupaukset on pidettävä, ja toinen ihminen on otettava huomioon omassa toiminnassa.

Luonnollisen moraalitajunsa varassa ihmiset pystyvät Jolkkosen mukaan hahmottamaan perustavimmat ihmisoikeudet ja -velvollisuudet, vaikkeivät ne juurikaan näytä muistuvan mieleen ja ohjaavan toimintaa sodan kaltaisessa ääritilanteessa.

— Mutta vaikka ihminen ymmärtäisi, ettei toisen henkeä, omaisuutta, perhettä tai kunniaa saa vahingoittaa, hänen ymmärryksensä ei sisällä voimaa hyvän toteuttamiseen. Myös itse moraalitaju voi vääristyä ihmisen oman itsekkyyden ja väärien esikuvien takia.

Kaikki tykkäävät kauniista

Lähimmäisenrakkaus ja oikeudenmukaisuus eivät toteudu läheskään aina, sillä ihmisen tahto on heikko, motivaatiota on vaikea löytää ja itsekkyyskin on jokaisen riesana. Jolkkosen mukaan nämä esteet voidaan ylittää tai ohittaa siellä, missä luonnollisen moraalilain lisäksi tunnetaan Raamatun eettinen opetus.

Johtopäätös ei ole kovin yllättävä, kun sen kuulee suomalaisen Luther-tutkijan, pari vuotta sitten väitelleen teologian tohtorin suusta. Kolmisenkymmentä vuotta sitten professori Tuomo Mannermaan ideoiden ympärille syntyneessä ja maailmanmaineeseen yltäneessä tutkimusperinteessä on juuri rakkaus ollut yksi keskeisiä kiinnostuksen kohteita.

— Ihmisen rakkaus on valikoivaa. Se hyväksyy ja hylkää kohteensa sen perusteella, kuinka kaunis, hyvä ja arvokas se on. Tämä näkyy esimerkiksi iltapäivälehdissä: niissä on vahvasti esillä kauneuden, rikkauden ja vallan pyhä kolminaisuus, Jolkkonen kärjistää.

Selvää on, ettei tuollaisella rakkaudella ole mitään tekemistä toisia palvelevan lähimmäisenrakkauden kanssa. Luterilaisuudessa sen esikuvaa etsitään toisaalta, Jumalan rakkaudesta.

— Jumalan rakkaus on luonteeltaan itsensä lahjoittavaa ja uhrautuvaa rakkautta. Jumala rakastaa halpaa, rumaa, arvotonta, tyhjää, syntistä ja tekee samalla arvokkaaksi sen, joka ei ole mitään. Lutherin kärjistyksen mukaan syntistä ei rakasteta siksi, että hän on kaunis, vaan hän on kaunis siksi, että häntä rakastetaan.

Miksi välittää köyhistä?

Jumalan uhrautuva rakkaus tulee parhaiten esiin Jeesuksen sanoissa ja teoissa. Niiden antaman esikuvan mukaisesti kristityn ja kirkon olisi rakastettava kaikkia — siis myös toisten silmissä "halpa-arvoisia, köyhiä, vaikeita, hyödyttömiä, elämässään horjahtaneita ja vähäpätöisiä" — ilman palkkion tai hyödyn toivoa.

— Tuohon ihanteeseen pyrkii kirkon piirissä diakonia, joka on organisoitu lähimmäisenrakkauden muoto. Työtä riittää, sillä läpi maailmanhistorian lapsia, vanhuksia ja vammaisia on pidetty toisen luokan kansalaisina, vaikka juuri he ovat Jumalan erityisen suojelun ja rakkauden kohteita, Jolkkonen toteaa.

1900-luvun kuuluisan yhteiskuntatieteilijän Max Weberin opastamana Jolkkonen on huomannut, ettei köyhiä lueta kaikissa kulttuureissa lähimmäisenrakkauden piiriin.

— Weberin mukaan hindulainen kastilaitos perustuu ajatukseen köyhyydestä kohtalona: jos olet elänyt huonosti, saat seuraavassa elämässä huonon osan. Kun köyhyys kuuluu ikuiseen järjestykseen, köyhiä on turha auttaa tai sääliä.

Samansuuntaista ajattelua ovat viljelleet myös useat antiikin Kreikan ja Rooman filosofit, eikä siitä ole luovuttu myöhemminkään, sen paremmin aatehistoriassa kuin käytännön elämässäkään.

Elämisen mahdollisuus kaikille

— Historiallisesti on aivan luonnollista ajatella, että rikkaus on omaa ansiota tai osoitus Jumalan siunauksesta, ja köyhyys vastaavasti omaa syytä tai jumalten petaama osa, Jolkkonen summaa eri kulttuurien ajattelutapoja.

Weberinsä tai Raamattunsa lukenut tietää, että juutalais-kristillinen perinne kyseenalaistaa arkiajattelun, jossa köyhyydelle etsitään syitä ihmisen omista virheistä tai Jumalan lottoarvonnan tapaan mielivaltaisesti valikoivasta tahdosta.

Vanhan testamentin profeetat eivät pitäneet vallitsevia oloja ikuisesti määrättyinä. He uskoivat, että huonot olot voidaan aina muuttaa paremmiksi ja oikeudenmukaisemmiksi.

— Jo Vanhassa testamentissa vaaditaan maanomistusolojen järjestämistä niin, että köyhätkin saavat elämisen mahdollisuuksia. Ei vallankumouksellisuus ole mikään Marxin yksinoikeus ja 1800-luvulla keksitty ajatus, vaan paljon vanhempi.

Vaikka köyhien rakastaminen on jokaisen kristityn velvollisuus, on Jolkkosen mukaan raha- ja valtaeliitillä vaikutusmahdollisuuksiensa takia vielä suurempi vastuu köyhien tilanteesta.

Lähimmäisenrakkaus kumpuaa hyväksynnästä

Jari Jolkkonen työskentelee alkavan lukuvuoden lehtorina Joensuun yliopistossa, virkavapaana Helsingin piispan Eero Huovisen avustajan tehtävästä. Siviilissä hän on kolmen pienen lapsen isä.

Perhettä ja työtä yhteen sovitellessaan pastori kertoo välillä kokevansa "tervettä syyllisyyttä, johon ei kuitenkaan tarvitse jäädä".

— Jokainen ihminen tarvitsee rakkautta siinä missä ilmaa hengittääkseen: kokemuksia siitä, että tulee hyväksytyksi omana itsenään. Se on vaikea haaste erilaisissa lähisuhteissa, perheessä ja kirkon elämässä siksikin, että ehkä vain se, joka on itse kokenut tulleensa hyväksytyksi, voi osoittaa lähimmäisenrakkautta toisille, päättelee Jolkkonen.

— Usko ottaa vastaan Jumalan rakkauden ja saa siitä voimaa rakastaa toisia sellaisina kuin he ovat.

Lähimmäisenrakkaus nousee Jumalan rakkauden ihmettelemisestä. Ehkä sen takia uusi paavi Benedictus XVI kirjoitti ensimmäisen kiertokirjeensä Jumalan rakkaudesta: Deus Caritas est, Jumala on rakkaus.

— Siihen kiteytyy luterilaisuudenkin ydin, Jolkkonen toteaa.