Miina Savolainen, 31, työskenteli 1990-luvulla lastenkodissa sosiaalikasvattajana. Työ oli mielekästä, käytäntö toimi, mutta silti hänestä tuntui, että työstä puuttui olennaisin.

— Lastenkodissa työskennellessäni pohdin, mikä olisi se keino, jolla voisi puuttua lapsen hylkäämisen ja häpeän kokemisen haavaan: miten rakentaa lapselle ehjää minäkuvaa.

Savolainen huomasi, että lastenkodissa sanoilla ei ollut voimaa, koska lapsia oli nimenomaan petetty niillä. Täytyi löytää jokin muu keino todistaa lapsen erityisyyttä.

Ratkaisun ongelmaan Savolainen löysi vanhasta harrastuksestaan valokuvaamisesta, jonka hän oli aloittanut 14-vuotiaana.

— Minua ovat aina kiinnostaneet valokuvat ja valokuvaaminen. Perheessäni on otettu valokuvia pitkään, minulla on neljän sukupolven kuvia. Olin katsellut niitä, minkälaisia pariskuntia niissä oli, minkälaisia lapsia, ja kuinka tietyt asiat näyttivät toistuvan sukupolvelta toiselle. Tajusin, kuinka valokuvilla voi tunnistaa ja todistaa tunnetason asioita. Mietin, pystyisinkö kuvaamalla tekemään haavoitetut lapset näkyviksi.

Ideasta kehittyi voimauttavan valokuvauksen menetelmä, joka perustuu kuvaajan ja kuvattavan tasavertaiseen suhteeseen. Savolainen teki siitä päättötyönsä Taideteolliseen korkeakouluun, jossa hän opiskeli taidekasvatusta. Työn nimeksi tuli Maailman ihanin tyttö, ja hän kuvasi siihen lastenkodin tyttöjä.

Voimauttavassa valokuvauksessa kuvaaja ei määrää, missä ja millä tavalla kuvattavan pitää olla. Kuvattava itse kertoo, millaisena ja missä paikassa hän haluaa tulla kuvatuksi. Tasavertaisuus on ehdottoman tärkeää.

— Voimauttavan valokuvauksen perusidea on, että voimautuminen lähtee itsestä, kukaan ei voi voimauttaa toista. Voimauttavia kuvia ei voi ottaa toisesta, jos ei itse ole ollut kameran edessä. Ensin pitää kokea, millaisia tunteita kameran edessä oleminen ja ihan tavallisen elämän albumikuvat sisältävät, että voi auttaa toista voimautumaan.

Savolainen meni kuvattavien tyttöjen kanssa metsään ja järvelle, matkusti Lappiin, paleli pakkasessa, kesti kyyneleitä, koki onnistumisen riemun. Kuvia otettiin luonnonvalossa, sinisellä hetkellä. Luottamusta ja korvaavaa kokemusta rakennettiin pikkuhiljaa.

Tyttöjen asut ja kuvien maailma suunniteltiin ja toteutettiin yhdessä. Kuviin rakennettiin kauneutta ja ehjyyttä, joita heidän elämästään puuttui. Kuvissa näkyvällä eheydellä vahvistettiin tyttöjen minäkuvaa. Kun vanhempien hyväksyvä katse puuttui elämästä, tytöt joutuivat opettelemaan katsomaan itseään hyväksyvästi ja armollisesti.

— Ensimmäiset kuvaussessiot tyttöjen kanssa olivat niin vahvoja, että tunsin silloin löytyneen jotain tärkeätä. Minulle tuli sellainen flow-kokemus. Omaan kuvaan liittyy niin paljon tunteita.

Jokaisella meistä on oikeus olla maailman ihanin tyttö, poika, puoliso. Kuka tahansa voi käyttää omassa kasvuprosessissaan apuna voimauttavan valokuvauksen keinoja ja ajatuksia. Kuvista voi jälkeenpäin nähdä ja tunnistaa sellaista, mitä ei aiemmin huomannut. Toisaalta kuvista voi myös saada varmistuksen sisäisille tuntemuksilleen.

— Voimauttavassa valokuvauksessa pätee luovan prosessin dynamiikka. Aina alussa ei voi tietää, mitä kuvatessa tulee tapahtumaan. On luotettava omaan intuitioon ja kuvattava niitä oman elämän asioita ja ihmisiä, jotka tuntuvat juuri silloin tärkeiltä. Kuvaaminen on oman elämän prosessointia.

Tärkeä kuvattava raskaassa elämänvaiheessa voi olla vaikka kotimatka, jossa puhdistaa itsensä päivän tapahtumista ennen kuin kohtaa perheen. Miltä silloin näytän? Mitä siinä tapahtuu? Kuvattavia voivat olla puutarha tai paikat, joissa on elämänsä aikana asunut. Mitä paikka kertoo minulle? Mitä siellä opin?

Jos perheessä on kriisi, esimerkiksi avioero tai sairaus, tilanteita ja ihmisiä kannattaisi kaikesta huolimatta Savolaisen mielestä kuvata, koska jälkeenpäin kuvia tarkastellessa voi löytää tunnetasolla jotain olennaista itsestään tai muista perheenjäsenistä.

— Sairas ihminen ei aina halua, että hänestä otetaan kuvia. Mutta kuvaan voi mennä itse mukaan ja kuvaustilanteessa kertoa, että itselle olisi tärkeää olla samassa kuvassa hänen kanssaan.

Kuvaaminen, kuvien katselu ja albumien kokoaminen on omaan elämään liittyvää jäsentämistä. Kuvien avulla pääsee käsiksi abstrakteihin kokemuksiin. Oman kuvan näkeminen ei välttämättä ole helppoa.

— Oma kuva voi järkyttää, ja siitä näkee, ettei hyväksy itseään. Paljolti siksi, että meidät on totutettu nykyisen mediakuvaston siloisella nahalla ja suloisilla kurveilla. Kuvissa ei näy normaalius: allit, rypyt ja makkarat. Niitä sitten tuijotetaan omissa kuvissamme ja ollaan itsellemme armottomia.

— Voi tehdä tietoisen valinnan, miten suhtautuu itseensä. Päättää katsoa omaa kuvaansa toisella tavalla: Minkälainen katse minulla on? Mitä minulle kuuluu? Minkälaisen tarinan olen käynyt läpi?

Sitä paitsi valokuvausprosessiin kuuluu, että kaikista tulee myös huonoja kuvia, oli kyseessä vaikka minkälainen ihmekaunotar. Omiin kuviin kannattaa totutella toistoilla.

— Yksittäinen valokuva ei ole totta. Kuvia kannattaa ottaa useita. Jokainen voi valita, missä kuvassa näyttää siltä kuin itse haluaa.

Totutettaessa lasta yleensä kuvaamiseen ja kameraan Savolainen kannustaa kuvaamaan perheen tavallista arkea. Useinhan salamat välähtelevät juhlien kunniaksi.

— Esimerkiksi kiukuttelevasta lapsesta voisi ottaa kuvan. Lapselle tulee tunne, että perheessä saa olla kokonainen, tuntea kaikenlaisia tunteita. Tai kameran voi antaa lapselle ja pyytää häntä kuvaamaan äiti silloin, kun hän on lapsen mielestä ihana — kuva voi olla tosi yllätys!

Kuvia joita ei ole, voi rakentaa jälkikäteen. Jos ei koskaan ole istunut isän sylissä, voi rakentaa sellaisen kuvan, jossa näin tapahtuu.

— Tällaisessa kuvien rakentamisessa lähestytään jo valokuvaterapiaa, joka on oma juttunsa. Terapiamielessä kootut albumit ovat tarkoitettu vain itselle, niitä ei tarvitse näyttää muille.

Valmiita valokuvia voi liimailla albumeihin muutenkin kuin kronologisessa järjestyksessä. Voi valita albumiin kuvat, joissa on tietty tunnelma tai joku ihmissuhde. Kuvista voi koota oman tunneperheen, "sydänperheen", johon ei välttämättä tule oman perheen jäseniä, vaan ihan jotain muuta.

— Yhteen kuvaan voi kiteytyä koko ihmissuhde. Kuvasta löytyy juuri oikea kokemus siitä, minkälainen suhde on esimerkiksi omaan äitiin. Kuva kertoo enemmän kuin sanoilla voi kertoa. Sekin kertoo jotain, jos joku ihminen aina puuttuu kuvista.

Kaikkia kuvia ei välttämättä tarvitse liimata albumeihin, vaan niistä voi tehdä kodin seinille vaihtuvan näyttelyn.

— Vanhojen kuvien katselemiseen voi aluksi liittyä kaaos ihanista ja ahdistavista muistoista. Vähitellen alkavat kiteytyä ne oleellisimmat nimet ja merkitykset: mistä nämä tunteet nyt kertovat minulle? Tai selkeytyy, mistä nykyinen onnellisuus tai onnettomuus rakentuu. Kuviin jäävät tärkeimmät hetket, turha on karsiutunut pois.

Kuvien kokoaminen voi olla myös viihdyttävää. Kuvakollaasi oman tukkatyylin muuttumisesta vuosien varrella voi herättää hilpeyttä, silmälasimuodin muuttumisesta puhumattakaan. Miehiä — miksei naisiakin — voi innostaa perheen kuvaaminen aina auton vieressä. Kuvista näkee myöhemmin, minkä merkkinen auto on milloinkin ollut käytössä.

Perheessä usein yksi ihminen kantaa vastuun siitä, mikä näkökulma perheen yhteisestä tarinasta näkyy valokuva-albumissa. Siitä voi tulla esimerkiksi vain äidin toivekuva perheestä.

Albumeihin pitää kaikkien perheenjäsenten saada valita omat tärkeät kuvat sellaisena kuin on oman elämänsä kokenut. Jokaisella perheenjäsenellä on aivan erilainen kokemus samoista tapahtumista. Erilaisia mielipiteitä voi myös kirjata ylös.

Niin sanotut hukkakuvatkin kannattaa säästää, sillä kuvan salaisuus voi paljastua vasta vuosia myöhemmin tai se voi olla toiselle perheenjäsenelle tärkeä.

— Jo pienille lapsille voi hankkia korit tai laatikot, joihin he saavat kerätä itselleen tärkeitä kuvia. Myös nuoren — vanhempien mielestä — kummalliset tyyliratkaisut on tärkeä kuvata, sillä ne ovat osa hänen kasvuaan. Jos nuori ei kelpaa nenäkettinkeineen rippikuvaan, on se hänelle merkki siitä, ettei hän kelpaa vanhemmilleen sellaisena kuin on.

Kuvaajan rooli on perheessä tavallisesti langennut yhdelle ihmiselle, mutta muiden pitää huolehtia siitä, että hän pääsee kuviin mukaan. Perheessä kaikkia lapsia tulisi kuvata yhtä hyvin kuin ensimmäistä.

— On tavallista, että esikoista kuvataan paljon, mutta kakkosta ja kolmosta ei enää ehditä kuvata yhtä paljon. Ja iltatähteä taas kuvataan. Jos kuvaamiseen ei riitä kiireisen arjen vuoksi voimia, voi kameran antaa vanhemmille sisaruksille ja opastaa heitä kuvaamaan pienempiä sisaruksia.

Perheenjäsenten välillä voimauttavan valokuvauksen tarkoitus on vahvistaa yhteydentunnetta. Kuvaamisessa hyödynnetään perinnettä, joka on jo olemassa. Kuvaaminen sopii varsinkin niille, jotka eivät tunne omakseen ilmaista itseään sanallisesti.

Kuvien ottamisella voi osoittaa, kuinka arvokas toinen ihminen on itselle. Myös puolisoa voi kuvata voimauttavalla menetelmällä: Miten haluaisit minun kuvaavan sinut? Missä nykypäivän kuvissa näkyy edelleen se ihminen, johon alun perin rakastuin?

Digikuvaukseen liittyy Savolaisen mielestä jonkinlainen kaoottisuus, kuvataan kaikkea ja paljon.

— Kameran voi ottaa vain tiettyihin tilanteisiin mukaan. Kannattaa kuvata muutamien vuosien välein elämän eri alueita ja ihmissuhteita. Ei kannata olla kahlehdittuna kameraan, niin että se on aina mukana.

Digikuvia räpsiessä täytyy muistaa, että ne eivät säily kovin pitkään.

— Digikuvat säilyvät noin neljä vuotta ja niistä pitää muistaa ottaa varmuuskopioita aina välillä. Jos tiedostot ovat pitkään suljettuina, ne eivät ehkä aukea enää. Myös tietokoneen kovalevy voi pamahtaa ja kuvat häviävät sen mukana.

Valokuvausliikkeissä pystyy kehityttämään digikuvista paperikuvat, jotka säilyvät pidempään. Kuvia kannattaisi napata myös filmille, koska negatiivit säilyvät viitisenkymmentä vuotta, lapsenlapsille asti.

Maailman ihanin tyttö –projektista kehkeytyi myös valokuvanäyttely, joka on kiertänyt ympäri Suomea. Talvella se lähtee Sarajevoon ja keväällä Portugaliin.

Nykyisin Savolainen opettaa muun muassa kasvatus- ja terveydenhuoltoalan henkilöstöille voimauttavaa valokuvausta ja lokakuussa ilmestyy Maailman ihanin tyttö –kirja. Pikapuolin Savolainen alkaa tehdä opaskirjaa menetelmästä.

Perhealbumit kertovat, mutta miten niitä pitäisi tulkita?

— Ei ole mallia, jonka mukaan kuvia pitäisi tulkita. Jokainen näkee niissä itselleen tärkeitä asioita ja jokaisen kokemus on oikea.