Se alkoi tavanomaisesti. Isku, vastaisku, isku. Taas kerran Lähi-idässä kuohuu. Mutta mitä pidemmälle tämänkertainen kesäsota on edennyt, sen vastenmielisemmältä uutisten seuraaminen on alkanut tuntua. Eikö tätä tosiaan millään saada loppumaan?

Tätä kirjoittaessa Libanonin pommituksissa on tauko. Yli 60 ihmisen, joista suurin osa lapsia, hengen vaatinut ilma-isku kerrostaloon sai Israelin keskeyttämään hyökkäyksensä. Kestääkö tauko luvatut 48 tuntia ja mitä sen jälkeen tapahtuu, on lukijoilla jo tiedossa, kun Vantaan Lauri ilmestyy torstaina. Tuskin väkivallan kierre kuitenkaan tähän loppuu, niin syvällä ovat vihan juuret.

Puhtaita pulmusia ei Lähi-idän kriisissä ole. Israelin pommit aiheuttavat paljon siviiliuhreja, mutta Hizbollah puolestaan laukoo rakettejaan tietoisesti siviiliasutuksen keskeltä. Sota on mediasotaa, jossa jokainen siviiliuhri on Israelin tappio — sen Hizbollah hyvin tietää. Vaikka Israel onnistuisikin karkottamaan äärijärjestön rajaltaan, aseet eivät tuo ratkaisua sen paremmin Libanonin kuin Palestiinan kriisiin. Muureilla ja rauhanturvajoukoilla ei poisteta vihaa.

Lähi-idän kriisissä on aina ollut olennaista kasvojen säilyttäminen. Jotta sopuun päästäisiin, kummankin osapuolen on kyettävä näyttämään voittaneensa jotakin. Tämä on kuitenkin nollasummapeliä, jossa todellisia voittajia ei ole. Sen sijaan tarvitaan rohkeita avauksia, kuten Egyptin presidentin Anwar Sadatin lento vihollismaahan rauhaa hakemaan. Rohkeutta vaaditaan, koska Lähi-idän oloissa rauhantekijä saa helposti otsaansa petturin leiman.

Rauhan etsiminen ei ole helppoa, koska se vaatii kahden asian samanaikaista toteutumista: turvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden. Israelin pitää hyväksyä itsenäisen palestiinalaisvaltion ajatus ja palestiinalaisten, myös Hamasin, tunnustaa Israelin oikeus olemassaoloon. Niin kauan kuin nämä kriteerit eivät täyty, tappaminen jatkuu ja katkeruus vain kasvaa.

Lastaan tuhoutuneen rakennuksen raunioista kantava isä tai taistelussa kuollutta poikaansa sureva äiti eivät ensimmäiseksi kykene ajattelemaan anteeksiantoa. Johtajien — jotka ovat tilanteessa vastuussa — pitäisi nähdä pidemmälle ja huomata, että tämä tie on kuljettu loppuun.