Näin mökkikauden alkaessa haluan muistuttaa, että tutustuminen lomaseudun alkuperäisväestöön voi olla hyvin avartavaa.

Oma mullistavin kokemukseni on lapsuuden kesältä — ja nyt täytyy herkimpiä varoittaa, että kohta tulee rumia sanoja. Ilman niitä tarinaa ei voi kertoa.

Meidän mökkimme oli kylässä, jossa naapureina oli myös pysyviä asukkaita, niinpä sain mökillä uusia kavereita. Parhaat ystäväni olivat Roiton Hilkka ja Lampisen Raija, ja iiliäisenä roikkui kannoillamme Raijan pikkuveli Simo, laiha, ruskeakinttuinen kuusivuotias.

Lähellä kulki rautatie, ja eräänä päivänä hyppelimme siellä ratapölkyltä toiselle, tytöt edellä ja Simo perässä. Me likat loikimme lorujen tahdissa, mutta Simo kuului hyppiessään mutisevan jotakin muuta.

Kun pysähdyin, tajusin, että Simo päästi joka pölkyn kohdalla suustaan kirosanan.

Tyrmistyin, sillä kaikkien muiden lasten tapaan uskoin, että Jumala pudottaa kiven kiroilijan päähän. Kotinurkillani opastin jopa läheisen varaston työmiehiä kiroilun vaaroista. Ja siinä Simo nyt manaili niin ettei mitään.

Kun olin hiukan toipunut, kysyin Simolta, kuinka hän oikein uskaltaa.

Silloin Simo pysähtyi, katsoi minua kuin idioottia ja selitti. Jutun juju oli siinä, että jos teki syntiä, piti myös pyytää anteeksi. Ja sitten hän jatkoi hyppimistä ja hoki: "per… saa…jum…v…, hyväjumala-anna-anteeks, per…"

Sillä hetkellä koko maailmankuvani mullistui: tajusin, että olin omaksunut Jumalasta vain tuomitsevan puolen enkä ollenkaan armahtavaa. Olin Simolle kateellinen ja itselleni vihainen. Kateellinen siksi, että pienempi räkänokka oli lyönyt minut fiksuudessa, ja vihainen siksi, että koin hyveen vuosieni valuneen hukkaan. Minäkin olisin voinut kiroilla, piruvieköön (hyväjumala-anna-anteeks)!

Simon käytännön teologiassa voi tietysti nähdä arveluttavia piirteitä, mutta nyt aikuisena voin silti vain ihailla pientä poikaa, joka luovasti löysi saamistaan opetuksista porsaanreiän.

Mitä Simosta tuli isona, sitä en koskaan ole saanut tietää. Mutta jos ei pappia, niin ehkä vaikka poliitikko.