Parasta varoittaa heti aluksi: tämä kirjoitus saattaa sisältää uskontoon liittyvää materiaalia.

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Jukka Lindstedt otti kantaa kahden yksityishenkilön valitukseen, jotka koskivat Vantaan Laurin ja Tikkurilan seurakunnan Tikkuristin jakelua. Päätös oli yllättävä: Lindstedt katsoi seurakuntien menettelevän lainvastaisesti lähettäessään uskonnollisia julkaisuja myös seurakuntiin kuuluttamattomille henkilöille. Vaikka kaupallisia — ja ilmeisesti myös aatteellisia, puolueiden ynnä muiden julkaisuja — saa jakaa muihin kuin mainoskielto- tai ilmaisjakelukielto-talouksiin, uskonnollisilla yhteisöillä ei olisi tätä oikeutta.

Ymmärtäisin kannanottoa paremmin, jos Lindstedt olisi tyytynyt sanomaan, että on korrektia luoda järjestelmä, jossa lehden tulon voi peruuttaa. Tällainen mahdollisuus on elokuussa tulossa apulaisoikeusasiamiehen ratkaisusta riippumatta.

Apulaisoikeusasiamiehen päätös ei ole juridisesti sitova. Jos olisi, tehtäisiin asiallisesti kevyin perustein periaatteellisesti merkittävä rajaus sananvapauteen. Suomen perustuslaissa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattu sananvapaus ei silloin koskisikaan uskonnollisia yhteisöjä. Toisin kuin esimerkiksi kauppaketjut, uskontokunnat eivät Lindstedtin mielestä saisi kertoa toiminnastaan muille kuin jäsenilleen. Tai ainakaan tiedottamista ei saisi tehdä oman lehden välityksellä. Kuuluuko tällainen tulkinta sananvapaudesta länsimaiseen yhteiskuntaan?

Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkaista ja vastaanottaa tietoja kenenkään ennakolta estämättä. Uskonnonvapauden ytimeen kuuluu oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa ja ilmaista vakaumus, ei vain oikeus olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Siten uskonnonvapautta kuitenkin yhä useammin yksipuolisesti tulkitaan.

Kaikki kirkkoon kuulumattomat eivät ole ateisteja. Seurakunnan palveluista esimerkiksi diakoniatyö ja perheneuvonta eivät rajaa apuaan uskonnon mukaan. Monet seurakuntien päätökset koskettavat vantaalaisia yli uskontokuntarajojen. Miksi tästä ei saisi kertoa muille kuin seurakuntien jäsenille myös sellaisen lehden kautta, jota kukaan ei pakota lukemaan?