Italialainen Alessandro Baricco kirjoittaa tiivistä proosaa. Verta vuodattamatta on kolmas häneltä suomennettu teos.

Nelivuotinen sisällissota jossain nimeämättömässä eurooppalaisessa kaupungissa on päättynyt, mutta koston kierre elää. Maaseudulla asuva mies kuulee, miten auto ajaa pihaan ja kiväärimiehet saartavat talon. Miehen ja hänen poikansa kohtalot kietoutuvat tuohon iltaan, mutta nuorin kiväärimiehistä jättää piileskelleen tyttären henkiin.

Kirjan toisessa osassa ollaan pyövelin ja hänen uhrinsa vanhuudessa. On eräs ilta kaupungissa ja arpakioski on sulkeutumassa. Arpoja saapuu ostamaan vanha nainen. Niitä myy 72-vuotias kovia kokenut mies. Molemmat tunnistavat heti toisensa.

Sisällissodat ovat jatkuvaa koston kierrettä, joten lukija seuraa henkeään pidätellen, mihin tapaaminen johtaa. Ainakaan kysymys ei ole sattumasta. Baricco on ekonomisen ilmaisun mestari, eikä kirjassa ole mitään turhaa. Mielenliikkeiden kuvaukset, miljööhahmotelmat ja dialogi käyvät kaikki kohti poikkeuksellista ratkaisua.

Kirjassa on siis kaksi osaa ja kaksi kohtaamista. Ensimmäinen on maskuliinisen tiiviisti kerrottu, vääjäämättömäksi ja päättymättömäksi kuvattu tapahtumasarja. Toinen on sen vastakohta: feminiini, yllätyksellinen ja lopulta puhdistava.

Niin kirjallisuuden kuin elokuvankin puolella löytyy toinen toistaan hyytävämpiä kostotarinoita. Bariccon teoksessa on tämäkin melko perinteinen puoli, ja asetelmassa on kaikuja muun muassa Cornell Woolrichin romaanista Morsian pukeutuu mustaan. Kokonaisuudessaan Bariccon pienoisromaani on kuitenkin keskimääräistä kaunokirjallisuutta humaanimpi ja ihmisluonnetta ymmärtävämpi.

Fiksussa kirjassa on tietenkin myös avoimia kysymyksiä. Entäpä, jos he olisivat tavanneet vanhuuden sijasta keski-iässä? Olisiko anteeksiantaminen ollut mahdollista? Vai onko kaikki ollut jo vuosikymmeniä kissa ja hiiri -leikkiä? Mitä enemmän teoksen sisäistä logiikkaa pohtii, sitä avoimemmaksi se muuttuu.