Runoilija Johanna Venho irrottautuu muutamaksi tunniksi päivässä äidin töistä. Hän matkustaa bussilla työhuoneelle Helsingin keskustaan ja virittäytyy kirjoittamaan lukemalla kirjoja, viime aikoina Mark Twainin Tom Sawyerin seikkailuita.

— Kun lapset ovat pieniä, äitiys on kokonaisvaltaista ja täyteläistä. Lapset ovat kotona koko ajan läsnä ja arjessa on paljon sellaista puuhaa, mikä vain on tehtävä. On vapauttavaa päästä siitä vähän pois ja palata taas takaisin vähän eheämpänä, Venho sanoo.

— Eihän vanhemmuus tarkoita lasta varten olemista niin, että muuttuu varjoksi omasta itsestään. Siitä vanhemman todellisesta persoonasta lapsi itselleen imee.

Johanna Venhon tänä vuonna ilmestynyt Yhtä juhlaa -runokokoelma kertoo äitiyttä elävän kokemuksista oman itsen, elämäntilanteen vaatimusten, väsymisen ja rakkauden välimaastossa.

— On ihan hyvä, että lapset pudottavat maanpinnalle. Ei pääse liian korkealle käsitteellisiin todellisuuksiin, Venho naurahtaa.

— Tulee erilaisia elämänvaiheita. Sitäkin minä odotan, että olen saatellut kasvaneet lapset pois kotoa ja vetäydyn tutkijankammioon tekemään filosofiaa.

Runo peilaa lukijaa

Äitiydestä ei jostain syystä ole kovin paljon kirjoitettu runoja tai proosaakaan. Runoilijanaiset eivät äideiksi tultuaan automaattisesti pura kokemuksiaan julkaisuihin.

Isien luettavaksi Yhtä juhlaa on arvokas kirja, koska se kertoo niistä kokemuksista, joita juuri äideillä ehkä on. Mitä on se jännite omaan kehoon asettuneen sidoksissa olon ja oman persoonan välillä? Se jää syrjään tavallisista keskusteluista.

Kaikki ei ole kaunista ja helppoa. Venhoa ihmetyttää, miksi runojen pitäisi aina olla juuri kauniita. Myös ruman ja pahan käsittelemisen kautta voi kasvaa ja parantua.

— Minä kirjoitan runoja, koska sillä tavalla parhaiten kykenen tavoittamaan todellisuuden kuvauksen. Minusta todellisuus on monimutkaista, jotain, mitä ei voi kuvata yksinkertaisella tavalla. Tähän arjen myllyyn liittyvät myös kaikki sadut, myytit ja unet, selittää Venho.

— Hyvä runo on kuin peili. Lukija tunnistaa omat kokemuksensa, ja tarttuu niihin kohtiin, jotka liittyvät omaan elämään. Juuri siksi kirjoja ja runoja luetaan, että ihmiset ovat kiinnostuneita omasta elämästään.

Runojen kirjoittaminen vaatii tiettyä tapaa katsoa maailmaa, hiljentymistä ja keskittymistä. Kun muilla on kiire, hetkeen pysähtyminen on ulkoistettu runoilijoille.

Venho kirjoittaa, koska haluaa antaa toisille jotain, tekstin kautta. Juuri siksi äidin elämään pitää ottaa viiden tunnin taukoja, puuronkeiton ja pyykinpesun välissä.

Ihmettelyä nyt-hetkessä

Venho ei kirjoittanut vähään aikaan, kun esikoinen oli syntynyt.

— Hänen ilmaantumisensa maailmaan oli niin suuri asia, että se heitti koko minun elämäni ja identiteettini ympäri. Piti löytää uudet tavat työskennellä ja kirjoittaa. Mutta niinhän se on, että ihminen muuttuu, kun vanhenee. En enää kirjoittaisi sillä tavalla kuin esikoiskokoelmassa. Se on rakas kirja, mutta kuuluu toiseen aikaan. Olin opiskelija ja elin toisenlaista elämää. Uudet runot ovat kiinni maassa.

Seuraavaksi Venho aikoo kirjoittaa jostain muusta kuin äidin kokemuksista. Kolmas lastenkirja on tekeillä, runojen suuntaa ei vielä tiedä. Inspiraatio tulee yllätyksenä. Kirjoittaminen on yllätyksellisen ja hallitun yhdistämistä.

— Minua miellyttää ajatus runoilijasta kielen käsityöläisenä. Innoitus tulee kuin unet, kirjoittaminen on työskentelyä muodon kanssa.

Lasten kanssa on alituisen ihmettelyn ja nyt-hetken äärellä. Se on jotain yhteistä, minkä Venho sanoo jakavansa lastensa kanssa. Ihmettelyn kyky ei aikuiseltakaan mihinkään häviä, vaikka käytännön asiat pitää saada hoitumaan järkevästi.