Tampereen hiippakunnassa on käynnissä kiista, jolla on merkitystä koko kirkolle. Vastakkain ovat piispa ja tuomiokapituli sekä herätysliike ja sen johtaja.

Vaikka tilanteen kärjistymiseen vaikuttavat piispa Juha Pihkalan ja teologian tohtori Markku Koiviston persoonat, kyse on kuitenkin isommista asioista. Tuomiokapituli tutkii neljän henkilön tekemän kantelun pohjalta sitä, voiko Koivisto toimia luterilaisen kirkon pappina. Samalla vedetään linjaa siihen, millainen karismaattisuus sopii luterilaisen kirkon sisälle, mikä taas on amerikkalaisperäistä äärikarismaattisuutta. Tähän kapituli kytkee niin sanotun kunnian teologian eli ajatuksen, että uskova on jotenkin parempi ihminen ja hänellä käy elämässä aina hyvin.

Tuomiokapitulin internetsivuilla on kapitulin tekemä perusteellinen selvitys Koiviston opetuksesta. Sen perusteella kapituli katsoo, että Koiviston opit ja toiminta ovat ristiriidassa luterilaisen kirkon opetuksen kanssa. Kyse on muun muassa kastekäsityksestä, Pyhän Hengen toiminnasta ja uskon ja tekojen suhteesta — siis ydinasioista.

Lisää kierroksia kiista sai, kun Koiviston tueksi syntyi kansanliike internetvetoomuksineen ja lehti-ilmoituksineen. Kapitulin toiminnasta ja näkemyksistä esitettiin väitteitä, jotka sen mukaan eivät pidä paikkaansa. Nyt Koivistolle on annettu 16.6. asti aikaa antaa kirjallinen selvitys, jonka jälkeen kapituli ratkaisee, voiko hän toimia kirkon pappina. Koska Nokian herätys on henkilöitynyt johtajaansa, kapituli ottaa samalla väistämättä kantaa koko herätysliikkeeseen.

Koiviston tapaus on nostanut pintaan useita kansankirkon ongelmia. Yksi niistä on kysymys opillisen keskustelun vapaudesta ja linjan vetämisen tarpeesta. Kaikki eivät voi aina olla oikeassa, vaan piispojen pitäisi uskaltaa ottaa kantaa myös siihen, mikä on luterilaista ja mikä ei. Kun tätä ei ole kunnolla tehty, seurauksena on hämmennys.

Koivisto haastaa perustellusti kirkkoa ottamaan kantaa karismaattisuuteen. Pihkala toteaa, että Pyhän Hengen armolahjoja korostava terve karismaattisuus on osa normaalia seurakuntaelämää, mutta missä kulkevat rajat? Olisi hyvä, että tätä mietittäisiin muuallakin kuin Tampereella.