Antti Eskolan haastattelu (VL 4.5.) ilahdutti minua. En ole lukenut hänen kahta uskoa käsitellyttä kirjaansa, sen sijaan 60-luvun lopulla sosiologian opiskelijana perehdyin hänen tuotantoonsa sekä Suomen tuon ajan merkittävimpänä sosiologina että yhteiskuntakriittisenä vasemmistolaisena ajattelijana. Myös toinen alansa huippua edustanut tiedemies, Helsingin yliopiston fysiikan professori K.V. Laurikainen totesi ansiokkaan uransa loppupuolella, että kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan selittää tieteellisesti, vaan mysteerille on jätettävä tilaa.

Näin itse jo nuorena yhtäläisyyttä Jeesuksen sanoman ja sosialismin välillä: asettuminen sorrettujen ja maan hiljaisten puolelle. Mutta melko varhain kristinuskosta tuli vallankäytön ja alistamisen väline, eikä sosialismin soveltaminen käytäntöön ole vielä onnistunut tarkoitetulla, tasa-arvoa ja solidaarisuutta synnyttävällä tavalla.

Kirkko instituutiona on minulle vieras. Siihen liittyy edelleen liikaa suvaitsemattomuutta ja toisaalta rituaaleja, muotoja ilman todellista sisältöä. Kirkko on huolissaan jäsenkadosta ja sen myötä suureksi kertyneen omaisuutensa hupenemisesta. Yhteisöverotusoikeus on yksi asia, joka herättää minussa ihmetystä.

Jotain kirkon vauraudesta kertoo se, että viime vuonna Helsingin seurakuntayhtymä panosti näyttävään Armo-kampanjaansa 800 000 euroa, rikastuttaen ennen muuta tunnettua mainostoimistoa. Ei liene tutkittu, saatiinko sen avulla uusia jäseniä vai oliko sillä jopa päinvastainen vaikutus.

Mielestäni Suomen luterilaisen kirkon ongelma on se, että se pyrkii olemaan "ajassa kiinni", siis tuulen haistelija pohtiessaan kuin markkinamiehet konsanaan, mitä "väestösegmenttiä" kulloinkin tulisi miellyttää. Nyt huolen aiheena ovat nuoret aikuiset.

Sen sijaan aitoa kristillistä etiikkaa edustaa muun muassa suuresti arvostamani kirkon diakoniatyön johtaja Heikki Hiilamo, joka kantaa aitoa huolta köyhyyden ja eriarvoisuuden lisääntymisestä vauraassa Suomessamme.

Kirkon diakoniatyö paikkaa niitä monia aukkoja, joita mureneva sosiaaliturva on synnyttänyt. Näinhän ei pitäisi olla paljon mainostetussa hyvinvointiyhteiskunnassamme, mutta on niitä, jotka tekevät ja niitä jotka vain puhuvat. Toivon, että ainakaan yksi raamatunlause ei pidä paikkaansa: "Köyhät ovat aina keskuudessamme". Vai tarkoitetaanko sillä sittenkin henkisesti köyhiä?