Koululainen kertoi mietteitään kirkon jälkeen. "Mä en usko, että Jumala on olemassa, se on vaan sellaista juttua. Ei kukaan voi herätä kuolleista. Jos on kuollut, niin oikeasti sitä vaan on haudassa eikä sieltä pääse minnekään."

Kaverit vieressä nyökkivät kiivaasti. "Joo, ei mekään varmasti uskota." Yksi pojista pistää paremmaksi: "Kun mä kuolen ja menen taivaaseen, niin mä etsin sen Jeesuksen ja kysyn siltä, että nousitko sä oikeasti sieltä kuolemasta."

Aivan mykistyin tuon luottavaisen epäloogisuuden edessä. En raaskinut kysyä nuorelta epäilijältä, miten voi olla mahdollista, että samanaikaisesti kieltää uskovansa ja kuitenkin uskoo.

Koululainen kysyi minulta, että uskonko minä. Kyllä minä uskon, vastaan. Miten sä voit uskoa, minulta kysytään. Että on vaikeaa selittää! Jokin minussa vain pistää etsimään sitä näkemystä, sitä olemista, missä on rautaisin totuuden tuntu. Ei ole samantekevää, mihin uskoo. Eikä uskominen ole edes minusta lähtevää.

Kasteessa Jumala on kutsunut minut nimeltä, lahjoittanut armon ja pelastuksen. Hän antaa joka päivä uuden mahdollisuuden aloittaa niin kutsutusti puhtaalta pöydältä. Uskonelämän hoitaminen on sitä, että palaa alkuun, tunnustaa tarvitsevansa Jumalan apua, tunnustaa vajavaisuutensa. Uskonelämään kuuluu sekin, että kyselee, epäilee, ikään kuin maistelee ajatuksia ja mielipiteitä. Se kertoo, että ihminen ottaa uskon tosissaan, tutkii ja tarkkailee oman elämänsä perustaa.

Kirkossa menen ehtoollispöytään aralla mielellä. En keksi mitään sanottavaa Jumalalle, on tyhjä olo. Polvistuessani kuiskaan itsekseni vain: Minä uskon… Uskon, että se riittää.

Ensi sunnuntai on Pyhän Kolminaisuuden päivä. Sen aihe on Salattu Jumala. Alttarilla on valkoinen liina ja kuusi kynttilää.

Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 95:1–2, 6–7, 4. Moos. 6:22–27 tai Jes. 66:1–2, Ef. 1:3–14 ja Matt. 28:16–20.