Olen ehtinyt mietiskellä muutaman päivän sitä, kuinka euroviisuvoitto on yhdistänyt erilaisia ja eri ikäisiä ihmisiä mielestäni enemmän kuin mikään muu tapahtuma miesmuistiin. Olen kohta 60-vuotias isoäiti, jonka nuoruuteen kuuluivat ehdottomasti euroviisut. Mitättömien laulujen ja huonojen sijoitusten vuoksi nykyiset kisat ovat menneet usein ohi huomaamatta. Mutta nyt on taas toisin.

Lordin "kyseenalaisesta" ulkonäöstä huolimatta raju rock saa mummun sukat pyörimään jaloissa.

Samoin työpaikallani seurakunnassa olemme iloinneet viisuvoitosta.

Pojanpoikani, 2,5-vuotias Joonas, oli luonani euroviisuviikonloppuna. Kun radio ja televisio revittelivät lauantaina ennen loppukilpailua Lordia, lopetti pikkumies heti leikkimisen kuunnellen tarkkaavaisena ja hytkytellen itseään rytmin tahdissa. Sunnuntaiaamuna meillä oli todella tärkeät Puuha-Pete-leikit meneillään, kun televisiouutisten tunnari alkoi soida ja Lordin naama ilmestyi kuvaruutuun. Poika juoksi telkkarin eteen ja ilmoitti tomerasti: "Uutiset tulee, nyt Joonas tanssii."

Maanantaina kokoontuivat 0–3-vuotiaat seurakunnan perhekerhoon vanhempineen. Työskentelen kuulomatkan päässä kokoontumistilasta ja vauvojen kitinä sekä leikki-ikäisten kiljahdukset kuuluvat selvästi. Kerho oli jo loppumassa, kun muun metelin joukosta kuului kirkas lapsen ääni: "Hard rock hallelujah!"