Elelin viime syksynä tyttäreni perheessä Yhdysvaltain itärannikolla Katriina-hurrikaanin runnellessa erityisesti New Orleansin kaupunkia. Myrskystä kärsinyt alue oli lähes Englannin kokoinen.

Yhdysvalloissa esitettyjen arviointien mukaan katastrofin hoidon kaikki tasot pettivät perusteellisesti väestön evakuoinnista presidentin johtamistoimintaan. Yhteistoiminta ja tiedonkulku vastuutasojen kesken takkuili pahan kerran tai keskittyi toistensa syyttelyyn. Ennakkovaroituksia ei uskottu. Konkreettisten pako-, pelastus- ja muiden suunnitelmien pettäminen oli katastrofaalista.

Merkittävin katastrofi oli kuitenkin pinnan alla: kansalaisyhteiskunnan arvojen romahtaminen. Maailman vauraimman maan syvin ongelma, kansalaisyhteiskunnan rapautuminen, köyhyys ja syrjäytyminen tuli järkytyksenä näkyviin. Tällaista ei maailman kehittyneimpiin kuuluvassa kansalaisyhteiskunnassa uskottu todeksi ennen kuin se itse omin silmin nähtiin ja kuultiin.

Miten meillä? VR:n makasiinien vappuhulinointi ja tuhopoltto on pienen Suomen kansalaisyhteiskunnan "hirmumyrsky". Traagiset tapahtumat ovat herätyshuutoja, joita emme voi sivuuttaa olankohautuksella. Ne kumpuavat yhteisöllisistä ja yksilöllisistä ongelmista, joita emme näe tai usko todeksi. Järkytysten tulisi johtaa syyttelyjen sijaan arvojemme ja elämäntapojemme uudelleenarviointiin ja poliittisen tason johtopäätöksiin.

Olemme saaneet kokea miten välittäminen, yhteisvastuu, oikeudenmukaisuus, kunnioitus, myötätunto ja rehellisyys rapautuvat huomaamattomasti. "Onneksi ei meillä" -sinisilmäisyys on itsepetosta. Kansalaisyhteiskuntamme todellinen rapautumisaste voi yllättää meidät rajuudellaan tähänastista paljon vakavammin, ellemme herää.

Köyhyyden poistaminen, syrjäytyneistä huolehtiminen ja tasa-arvon säilyminen ovat kansalaisyhteiskuntamme elämänkysymyksiä. Kyse on ihmisarvon kunnioittamisesta ja siihen perustuvasta tahdosta ohjata taloudellisten voimavarojemme käyttöä. Näin tehdessämme elämme ihmisiksi ja kohtelemme toisiamme ihmisinä emmekä kohteina ja välineinä.