Kun Harri Tuominen matkusti viime vuonna lomalle Saarenmaalle neljän lapsensa kanssa, passintarkastaja ihmetteli, mitä porukkaa he oikein ovat, kun jokaisella on eri sukunimi.

— Totesin, että olen kuitenkin näiden kaikkien isä ja huoltaja, Tuominen kertoo.

Hän toimii vapaa-ajan työssään ammatillisen perhekodin toisena vanhempana, sijaisisänä.

— Vaimoni Maarit on toimeksiantosuhteessa Helsingin kaupunkiin. Työ koskee koko perhettä, mutta vain vaimo saa siitä palkkaa.

Työtä on 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa. Oikeus vapaaseen viikonloppuun on kerran kuukaudessa, ja vuosilomaa luvataan huikeat kaksitoista päivää vuodessa.

— Tosin kahteen vuoteen ei loman pitäminen ole onnistunut. On aika ymmärrettävää, jos ihmiset eivät ryhdy sijaisvanhemmiksi näillä ehdoilla, Tuominen sanoo.

Huostaan otettujen lasten hoitaminen laitoksessa maksaisi kuitenkin viisinkertaisen summan, ja erityislaitoksessa vielä enemmän.

Arjen ja luottamuksen opettelua

Perhekodin aloittaessa noin kymmenen vuotta sitten Tuomisten nuorin tytär asui vielä kotona.

— Meillä on biologisia lapsia ja lapsia, Harri Tuominen sanoo.

Kolme biologista tytärtä asuu jo omissa kodeissaan. Vanhempien kanssa asuu neljä lasta: kaksi 17-vuotiasta, 14-vuotias ja 12-vuotias. Kullakin on takanaan kova kokemus: aikuinen, oma vanhempi, on tavalla tai toisella pettänyt, jättänyt tai hylännyt.

— Lapsen alkuvaiheet perheessämme ovat usein varsinaista koirakoulua. Kaikki tavallisen elämän asiat on opetettava, nukkumista myöten, ja kädestä pitäen.

Usein kestää puoli vuotta, ennen kuin lapsi alkaa luottaa uuteen vanhempaansa — ja vasta sitten hän voi purkaa kiukkuaan tai raivoaan. Vanhempien tehtävä on tietää, että kyseessä on suuri luottamuksen osoitus: huutaminen ja haukkuminen eivät kohdistu heihin, vaan niihin, jotka eivät aikoinaan olleet luottamuksen arvoisia.

— Joltakin lapselta on voinut jäädä lapsuus kokonaan kokematta. Korvaavan kokemuksen järjestäminen on suuri työ. Yhden lapsen vaimoni otti pariksi kuukaudeksi pois koulusta, vierihoitoon kotiin.

Lisäksi lapsi kävi psykiatrilla leikkiterapiassa, ja sijaisvanhemmat samaan aikaan työnohjauksessa toisen psykiatrin luona.

— Psykiatreilta olen oppinut paljon myös omaa työtäni varten. Taustoista löytyy usein selitys sille, miksi lapsi tai nuori toimii niin kuin toimii.

Tuominen pitää tärkeänä sitä, että hän käy työssä perhekodin ulkopuolella.

— Läheskään kaikilla lapsilla ei ole aikaisempaa kokemusta ja mallia siitä, että aikuinen perheenjäsen lähtee työhön säännöllisesti joka päivä.

Nuorille väyliä työelämään

Harri Tuominen on koulutukseltaan insinööri. Mutta myös päivätyössään Vantaan ammattiopiston Varian tekniikan opetusalajohtajana hän miettii lasten ja nuorten elämän mahdollisuuksia. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta saman työnantajan palveluksessa.

— Nykynuoriso on huomannut, että ammatillinen koulutus on hyvä väylä työhön. Monilla ammattialoilla työllisyys on hyvä, ja palkkatasokin on kohtuullinen tai jopa hyvä, Tuominen kertoo tyytyväisenä.

Toisin kuin toistakymmentä vuotta sitten, hakijoita kouluun riittää. Tosin metallialalla olisi töitä enemmän kuin on alasta kiinnostuneita. Lisäksi rakennuspuolen osaajien tarve kasvaa, kun saneerausrakentaminen viisinkertaistuu lähivuosina.

— Vanhastaan saattaa olla sellaista ajattelua, että lukioon menevät paremmat ja ammattikouluun huonommat opiskelijat. Kyse on erilaisesta suuntautumisesta. Jotkut vain kerta kaikkiaan oppivat paremmin tekemällä.

Opetusmenetelmä on toiminut niin hyvin, että tarkkailuluokalta ammattikouluun tulleita kavereita on myöhemmin päätynyt insinööreiksi ja jopa yritysjohtajaksi.

— Eniten minua harmittavat ne sadat vantaalaiset nuoret, jotka eivät peruskoulun jälkeen hakeudu mihinkään koulutukseen. Heitä ei tavoita tieto erilaisista mahdollisuuksista, Tuominen sanoo.