Jossain oli ilmoitus, että rippikoulu alkaisi maaliskuun 15. päivänä 1941 Tapanilan palokunnan talolla. Lähtiessään sinne Mirjam Vikberg otti mukaansa päästötodistuksen, jonka oli saanut edellisenä keväänä 1940 Helsingin maalaiskunnan Puistolan piirin kansakoulusta.

— Pastori N. S. Andersson sanoi ensin, ettei ottaisi minua vielä rippikouluun, koska täytin 15 vuotta vasta syyskuussa. Mutta hän muutti mielensä, kun näki, että olin saanut uskonnosta kympin.

Sekä Puistolan että Tapanilan kylät kuuluivat tuolloin Helsingin maalaiskuntaan. Kuntakeskus sijaitsi Malmilla, mutta kirkonkylä Helsingin pitäjän kirkonkylässä

— Vasta paljon myöhemmin silloista maalaiskunnan kirkkoa on alettu kutsua Pyhän Laurin kirkoksi keskiaikaisen perinteen mukaisesti.

Vikbergin perhe oli muuttanut vuodenvaihteessa Puistolasta Tapanilaan.

— Meidän perheen elämä oli aika äkkinäistä. Isä saattoi tulla lauantaina kotiin ja sanoa, että ensi viikon alussa muutamme. Niinpä me muutimme jatkuvasti. Vuosien mittaan asuimme joissakin samoissa taloissa kolmeen neljäänkin kertaan.

Elämää Casagranden vuokrakasarmeissa

Tapanilassa Vikbergin perhe asui italialaisen Casagranden omistamassa isossa omakotitalossa, jossa asui monia vuokralaisia.

— Niinä aikoina Tapanilassa asui paljon italialaisia. Talo oli rakennettu vuokrakasarmiksi, ja sen verran huonosti, että seinän takaa saattoi kuulla riiuuiässä olleen naapurintytön touhut.

Vesijohtoa, sen paremmin kuin viemäriäkään, ei ollut. Puuseet olivat pihan perällä, ja pihalla saattoi vilistellä rottia. Kerran viikossa oli tapana käydä jossakin Tapanilan kolmesta yleisestä saunasta. Muulloin pesuvedet kannettiin ja lämmitettiin kotona. Viiden hengen perhe asui isoa keittiötä ja kamaria.

Rippikoulun opettaja Andersson, joka muutti myöhemmin nimensä Anneriksi, asui samaan tapaan vuokralaisena naapuritalossa. Se kuului tuolloin yksityisessä omistuksessa olleen Fallkullan kartanon pihapiiriin.

— Rippikoulua pidettiin keskiviikkoiltaisin. Usein me samalla suunnalla asuvat rippikoululaiset kävelimme kotiinpäin yhtä matkaa pastorin kanssa.

— Palokunnan talon portilla minua oli usein vahtimassa kartanon työnjohtajan poika. Hänellä oli lemmekkäitä tunteita minua kohtaan, mutta hän ei koskaan puhunut mitään, käveli vain hiljaa perässä.

Vanhapoikapapin seksivalistusta

Rippikoulussa käytiin tarkasti läpi raamatunkertomuksia, ja jokaisen piti osata ulkoa katekismuksen kymmenen käskyä selityksineen.

— Jos en olisi osannut monia asioita jo ennestään, rippikoulu olisi tuntunut kovalta koululta. Vaikka opettajamme oli kiltti, hän ei sietänyt mitä tahansa. Kolme poikaa joutui lähtemään rippikoulusta. He olivat kai villejä, soittivat suutaan, kiroilivat ja polttivat tupakkaa.

Pojista kaksi osui myöhemmin Mirjam Vikbergin lähipiiriin: toisesta tuli siskon ja toisesta serkun mies. Kolmannesta pojasta hän ei sen koommin kuullut mitään.

Mirjam Vikberg oli tottunut rangaistuksiin ja kovaan kuriin kotonaan. Hän muistaa saaneensa viimeisen selkäsaunan äidiltään 16-vuotiaana.

— Äiti oli rankka kasvattaja, ja isäkin oli väkivaltainen äitiä kohtaan. Vannoin silloin mielessäni, että jos minulla on joskus lapsia, en ikinä lyö heitä. Koulussa tai rippikoulussa minua ei kuritettu. Ehkä juuri siksi, että koulussa oli vapaampaa, minusta tuli kouluhullu. Nopeaoppisena olin opettajien lellikki. Vanhemmat eivät päästäneet minua oppikouluun siksi, että olin tyttö.

Rippikoulussa oli sovittu, että joku seurakunnan naispuolinen työntekijä tulisi erikseen puhumaan tytöille sukupuoliasioista.

— Jostain syystä hän ei tullutkaan. Pastori Andersson, joka silloin vielä oli vanhapoika, sai jotenkin punastellen änkytettyä, että kun pojat juoksevat teidän perässänne, älkää päästäkö heitä metriä lähemmäs. Se oli aika huvittavaa. Suurin osa rippikoulutytöistä oli minua vanhempia, ja minäkin olin aika hyvin perillä niistä asioista.

Kiiltonahka-avokkaat tädin jäämistöstä

Äiti valmisti Mirjam Vikbergille rippipuvun.

— Jostain oli saatu täysvalkoinen puku, varmaan jonkun vihkipuku, jonka äiti ratkoi ja korjasi minulle. Kengät olivat toinen ongelma, niitä ei silloin saanut helposti. Ihanat kiiltonahka-avokkaat, joissa oli rusetit, löytyivät minulle tätini jäämistöstä. Hän oli kuollut keuhkotautiin pian talvisodan päättymisen jälkeen. Niinä aikoina monet kuolivat keuhkotautiin tai lentävään keuhkotautiin.

Konfirmaatioharjoituksiin kirkkoon mentiin kävelemällä monen kilometrin matka. Konfirmaatiopäivä 1. kesäkuuta 1941 oli helluntai, mutta ei ehkä erityisen heleä, sillä päivää synkisti sodan varjo. Itse kirkkoherra, rovasti Otto Weckström puhui, ja pastori Andersson avusti.

— Muistan vieläkin, että Weckström puhui siitä, miten olimme kauhulla katsoneet, saammeko vielä viettää helluntain rauhassa, vai puhkeaisiko sota. Sota alkoi juhannuksena.

Kesäkuun aikana Suomessa toteutettiin liikekannallepano. Yöllä 22.6. Saksa aloitti laajan hyökkäyksen Neuvostoliittoon, ja saksalaiset koneet tekivät hyökkäyksiä myös Suomen ilmatilasta käsin. 25.6. neuvostoliittolaiset koneet pommittivat useita Suomen kaupunkeja. Jatkosota oli alkanut.

Sitä ennen Mirjam Vikberg oli kuitenkin saanut rippilahjakseen rippiristin, kaksi kivisormusta, joista toisessa oli verikivi ja toisessa ametisti, sekä helmet.

Rippiristi katosi sodan aikana, kun Mirjam Vikbergin ensimmäinen aviomies oli saanut sen mukaansa sotaan. Mirjam Vikbergin 17-vuotiaana solmima avioliitto ei ollut klassinen pakkoavioliitto siinä mielessä, että morsian olisi ollut raskaana.

— Mutta pakko mikä pakko. Äitini oli luvannut kuolevalle ystävättärelleen, että minä huolehtisin hänen pojastaan, joka jäi aivan yksin. Vanhuudessaan äitini suri, ettei voisi koskaan saada anteeksi sitä syntiä, että aikanaan pakotti minut naimisiin vasten tahtoani.

Pariskunta erosi melko pian. Nykyisen sukunimensä Länsimäessä asuva Mirjam Lindqvist on saanut toiselta aviomieheltään.

Riparimuistoja

Nyt on aika muistella omia rippikouluaikoja. Niin tekevät muun muassa näyttelijä Maria Ylipää, urheilutoimittaja Antero Mertaranta, toimittaja Anne Flinkkilä ja laulaja Jani Wickholm tuoreessa kirjassa Elämä kannattaa. Rakkaimmat riparimuistot (Arkki 2006).

Vaikka näyttelijä Maria Ylipää on ainakin kaksi sukupolvea nuorempi kuin tässä lehdessä rippikouluaikojaan muisteleva Mirjam Lindqvist, hänen rippikoulukokemuksessaan on jotain samaa.

"Rippileirillä monet asiat olivat minulle tuttuja. Tunsin ulkoa opeteltavat rukoukset, koska olin kasvanut kristillisessä ympäristössä… Leiristä jäi parhaiten mieleeni yhdessä oleminen ja tekeminen. Lauloimme paljon, esimerkiksi Pekka Simojoen Afrikkalaista gospelmessua. Yksi vetäjistä, Topi Lehtipuu, nykyinen oopperalaulaja, oli tehnyt meille lauluista sovitukset, jotka muistan vieläkin."

Urheilutoimittaja Antero Mertaranta puolestaan muistaa parhaiten ripille pääsynsä Temppeliaukion kirkossa. "Siksi, että kirkko on paikkana ainutlaatuinen. Muistan konfirmaationi mielenkiintoisena ja hauskana sekä omalla tavallaan myös pysäyttävänä kokemuksena." Rippikoulun Mertaranta kävi Raamatun tapahtumapaikoilla Israelissa.