Vantaan seurakunnilla on hallussaan kontrabasso, joka soi komeasti kumisten: dum, dum, dum. Vielä jokin aika sitten soitin toimi hiirten asuntona. Se makasi rämäkunnossa seurakuntien varaston nurkassa. Onneksi Tikkurilasta löytyi soitinkorjaaja Vesa Raiskinen, joka sai kovia kokeneen basson taas henkiin.
— Jälkien perusteella se oli saanut sillanaluskosketuksen matkatessaan auton katolla, Raiskinen toteaa.
— Ihan soittokelpoiseksi se kuitenkin saatiin.

Soitinkorjaaja perunamaalla

Vesa Raiskinen asuu perheensä kanssa Viertolassa vanhassa komeassa puutalossa, joka on pystytetty anopin perunamaalle.
— Talo on vuodelta 1789 ja toimi aikanaan kansakouluna Kauhajoella, Raiskinen kertoo.
Vieraiden pitää riisua kengät, sillä lattioiden lakkausurakka on kesken. Alkuperäiset lankut saavat käsihionnan ja monta kerrosta lakkaa.
— Soitinten korjaaminen ja vanhan talon laittaminen ovat samanlaista puuhaa. Koko ajan pitää tehdä, että taidot eivät häviä ja uutta pitää opiskella jatkuvasti.
— Minulle tämä on kuitenkin harrastus. Se takaa, että tekemisessä säilyy hauskuus, sanoo päätyökseen oopperassa viulistina työskentelevä Raiskinen.
Viertolan soitinkorjaamosta ei ole missään mainoksia tai ilmoituksia, mutta kyselyitä tulee, koska sana kiertää. Tekijä ottaa korjattavaa sen verran kuin huvittaa tehdä.
— Kun tulen oopperalta, en jaksa mennä kapakkaan tai istua television ääreen. Minä hiivin tänne ylös näpertämään. Tämä hommahan on kuin hyvä juoksulenkki: voi yllättäen herätä mieleen joku järkevä ajatus.

Viulut veitsellä auki

Soitinverstas löytyy talon yläkerrasta. Pöydällä on jos jonkinlaisia työkaluja sekä haljennut viulunkansi työstettävänä.
— Tämä on minun pakopaikkani. Vaimo käy täällä vain harvoin, Raiskinen virnistää.
Hyllyillä seinänvierillä on lisää työkaluja ja puuvarasto: vanhoja omenapuisia, katajaisia, vaahteraisia ja muita kalikoita. Pöydän vieressä seisoo kolmesataavuotias kuusenpölkky Kirgisiasta. Vanhaa, tiuhasyistä ja kuivaa puuta tarvitaan soitinpuuhissa.
Korjausta odottavat viulut ovat koteloissa lattioilla ja hyllyjen päällä, muun muassa Radion sinfoniaorkesterin viulistin rikkipotkaistu soitin.
Kiinnostus soitinkorjaamiseen virisi nuoruusvuosina. Oppimestariksi löytyi vanhempi orkesterikaveri ja työkalut vanhainkotiin joutuneelta tekijältä. Vuosien mittaan Raiskinen on käynyt hakemassa lisäoppia Ruotsista ja Amerikasta.
Korjattavana on käynyt kaikenlaisia soittimia, myös huippuhintaisia mestariviuluja. Ensimmäisten avaaminen veitsellä saumasta repäisten oli niin jännittävää, että kädet tärisivät.
— Eivät enää kädet vapise. Ei tätä voi tehdä, jos suhtautuu soittimiin liian varovasti. Tavaroitahan ne lopulta vain ovat.
Kummallisin korjattava on ollut Pyhän Laurin kuoron kampalyyra. Sitä varten piti hakea tietoa Lundin yliopistosta saakka.

Käsillä tekemisen taito

Raiskinen tarjoaa avarassa tupakeittiössä pannukahvia. Yhdessä nurkassa seisoo Vantaan entisen kunnanlääkärin talosta purettu puuliesi. Ruutuikkunoista heittyy sisälle kaunis valo. Isäntä kantaa olohuoneesta vanhoja viuluja näytille yhden toisensa jälkeen ja osoittaa yksityiskohtia.
Suvussa, jossa on joukko kultaseppiä, käsillä tekemistä arvostetaan. Raiskisen isä teki soittimia, ja täti rakensi itse talon.
Raiskisella riittää mielenkiintoisia juttuja viuluista ja paljon muustakin. Hän myös puhuu suorin sanoin asiasta kuin asiasta. Esimerkiksi kansallisoopperan kohutuista talous­ongelmista hänellä on selvä mielipide: liian kalliit tuotannot ja liian kalliit solistit.
— Taloutta yritetään nyt kuitenkin parantaa vähentämällä väkeä. Ottaen huomioon ikäni, minullekin tullaan tarjoamaan todennäköisesti jotain ratkaisua. Mikäs siinä, kyllä voisin jäädäkin jo eläkkeelle, jos talous sen kestäisi. Tekemistä kyllä riittää.
Ensi alkuun pitää siirtää suuri vanha senkki ja jatkaa lattian hiomista siitä kohdasta. Yläkerrassa odottelevat viulut, yksi sello ja vanha klarinetti, joka on kyllä korjauskelvoton. Mutta siitä tulee hyvä lampunjalka.
Vesa Raiskinen korjasi la 13.5. tuntemattoman tekijän mestariviulua 1740-luvulta.