"Minä olen rukoillut sinun puolestasi”. Tuo lause auttoi minua jaksamaan. Silloin tunsin, etten ole yksin: Jumala on kanssani, seurakunta on tukenani. Minua kannetaan ja kannatellaan. Sain kokea, että Kristus itse palvelee seurakunnassaan, usein toisten ihmisten välityksellä.
Kirkon olemus on yhteyttä, jakamista. Oleellista ei ole se, mitä minä saan, vaan mitä voin antaa ja tehdä. Aikaamme riivaavat pinnallisuus ja itsekeskeisyys, yksinäisyys. Rukouskin kaventuu helposti vain omien tarpeitten tyydyttämiseen.
Rukoillen eläminen on kuin Jumalan hengittämistä, sisään ja ulos. Jos hengitän vain sisään alan hyvin pian voida pahoin. Jos ajattelen vain omaa etuani, mitä minä saan, vääristyy koko elämänasenteeni. Kun unohdan hengittää ulos — antaa itsestäni muille — puuttuu elämästäni jotain oleellista, tasapaino järkkyy.
Kirkon yhteinen usko ja rukous ovat seurakunnan voimavara, sen ydin. Kirkko ei ole palvelujen tuottaja. Seurakunta ei ole yritys, eikä sen jäsen voi olla vain saavana osapuolena. Kirkko olemme me — yhdessä. Jo varhaiskirkon olemukseen kuului, että ihmiset tukivat toisiaan, rukoilivat yhdessä, saivat voimaa yhteisestä uskosta ylösnousseeseen Jeesukseen Kristukseen.
Kenen puolesta sinä saat tänään rukoilla? Kenelle sinä voit ojentaa auttavan kätesi? ”Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan”. (Luuk.11:10)

Ensi sunnuntai on 5. sunnuntai pääsiäisestä. Sen aihe on Sydämen puhetta Jumalan kanssa. Alttarilla on valkoinen liina ja neljä kynttilää.
Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 40:2–6, 2. Moos. 17:8–13, Jaak. 5:13–16 ja Luuk. 11:5–13.