Sveitsiläinen Friedrich Dürrenmatt (1921–1990) tunnetaan Suomessa parhaiten jännityskirjoistaan. Keski-Euroopassa hän on kuitenkin ensisijaisesti arvostettu näytelmäkirjailija. Näytelmän puolelta häneltä on suomennettu ainoastaan kaksi teosta.
Dürrenmattin kirjailijakuvalle on ominaista tarkastella ihmisen heikkoutta ja ahneutta. Hän olikin sosiaaliselta maailmankuvaltaan pessimisti.
Kirjailijan eettinen ja uskonnollinen tausta nousi protestanttisuudesta. Sveitsiläiseltä teologilta Karl Barthilta Dürrenmatt omaksui käsityksen siitä, että Jumala on kaukainen ja saavuttamaton, suorastaan tuhoava. Tanskalaiselta filosofilta Sören Kierkegaardilta hän sai tyylillisiä vaikutteita. Tämän ironiasta tuli Dürrenmattilla parodiaa. Omasta puolestaan kirjailija pelkäsi, että jokainen uskon objektiivinen ilmaiseminen väärentäisi hänen subjektiivista uskoaan.
Uusi, alun pitäen vuonna 1981 julkaistu Dürrenmatt-suomennos Kapinallinen on erikoinen teos. Se koostuu kahdesta kertomuksesta, Kuunpimennyksestä ja Kapinallisesta, sekä niihin lomittuvasta omaelämäkerrallisesta pohdinnasta.
Teos on paitsi Dürrenmattin omiin kokemuksiin perustuva tarina papinpojan kehityksestä taiteilijaksi, myös kuvaus siitä, miten elämästä tulee kirjallisuutta. Teos sisältää ”huonomuistista”, mutta ehkäpä juuri sen takia mielenkiintoista tajunnan rekonstruktiota. Kuten Dürrenmatt itse on sanonut, hänen nuoruutensa maailma kirkastui hänelle vasta jälkikäteen. Välillä muistelmista ajelehditaan omien tekstien sisään, välillä taas reunemmalle tekemään katsausta koko sveitsiläisestä elämänmuodosta ja eurooppalaisesta ihmisyydestä.
Kuunpimennys on ilkeä ja pelottavan pessimistinen tarina rahan vallasta pienen kylän asukkaiden keskuudessa — eräänlainen hengenheimolainen Lars von Trierin Dogville‑elokuvalle. Näytelmänomaisessa tekstissä on nähtävissä vertauskuvallisesti koko keskieurooppalaisten henkisten perustusten luhistuminen.
Kapinallinen puolestaan on vertauskuvallinen kertomus maallisen ja kirkollisen vallan monimutkaisesta suhteesta. Se valottaa mielenkiintoisesti myös kirjailijan oma elämää. Itsensä sivulliseksi tuntevasta papinpojasta ja kapinallisesta nuoresta miehestä tulee odotettu pelastaja, messias. Valta toimii kuitenkin omalla kaaoksen logiikallaan, kirjailija käytetään loppuun ja jätetään lopulta omaan peilitaloonsa kuihtumaan.

Friedrich Dürrenmatt kirjoitti omien sanojensa mukaan dekkareita vain rahoittaakseen ”vakavampaa” kirjallista tuotantoaan. Kuitenkin hänen kolme jännityskirjaansa ovat alansa maailmankuuluja klassikoita, jotka ovat kiehtoneet lukijoita ja elokuvantekijöitä vuosikymmenestä toiseen.
Sveitsiin sijoittuvat rikosromaanit Epäily (suom. 1959) ja Tuomari ja hänen pyövelinsä (suom. 1966) kertovat parantumattomasti sairaan komisario Hans Bärlachin tutkimuksista. Tapaukset sijoittuvat maailmaan, jossa rikoksen ja oikeuden välinen suhde on kadonnut.
Bärlach-kirjat ovat moraalisia pohdintoja, joissa on jo iduillaan postmoderni, pirstaleinen ja arvonsa kadottanut maailma. Kerrontateknisesti ne ovat rinnasteisia ranskalaisen kirjallisuuden uudelle aallolle, ja niiden vaikutus näkyy muun muassa amerikkalaiskirjailija Paul Austerin teoksissa.
Aikaansa edellä ollut Dürrenmatt kritisoi koko jännityskirjallisuuden lajityyppiä siitä, miten se epärehellisesti yrittää näyttää rikoksen ja rangaistuksen jonkinlaisena vääjäämättömänä seuraussuhteena.
Epäily-romaanissa Dürrenmatt paljastaa rikokseen ja rangaistukseen sisältyvän syvän pessimisminsä: ”…juuri niin, mielikuvituksettomuuttaan saattoi joku liikemies aperitifin ja päivällisen välillä suorittaa rikoksen, jota yksikään ihminen ei huomannut rikokseksi, koska kenelläkään ei ollut mielikuvitusta nähdä sitä. Maailma oli paha ja välinpitämättömyyttään se oli menossa helvettiin…” Kirjassa sairas komisario saa selville entisen natsitohtorin uuden identiteetin ja järjestää itsensä tämän potilaaksi.
Tuomari ja hänen pyövelinsä -kirjassa komisario Bärlach tutkii puolestaan poliisimurhaa uuden työparinsa kanssa. Toisesta heistä tulee tuomari ja toisesta pyöveli: syytös, syyllisyys ja rangaistus kietoutuvat monimutkaisella tavalla yhteen.
Ehkä intensiivisin Dürrenmattin rikosromaani on Lupaus (suom. 1959). Eläkkeelle jäämässä oleva komisario selvittelee siinä viimeistä tapaustaan ja lupaa surmatun pikkutytön vanhemmille löytää murhaajan. Kirjailijalle ominaisesti tämä rikosromaani ylittää vimmaisuudessaan ja ehdottomuudessaan oman lajityyppinsä ja tuloksena on kirjan alaotsikon mukaisesti rikosromaanin sielunmessu.