Koska minut on Ilta-Sanomissa jo todettu pahaksi papiksi, en menetä enää mitään, vaikka vähän itsestäni saarnaankin. Olen kyseisen lehden mukaan vaatinut kirjoittamaani elokuvaan Riisuttu mies kirkkoon sijoittuvaa ryhmäseksikohtausta. En tiennyt käsikirjoitukseni edes sisältäneen ryhmäseksikohtausta, ei ainakaan kirkkoon sijoittuvaa. Räsypokkaa sen sijaan muutama henkilö pelasi seurakuntasalissa.
Ensin Ilta-Sanomien väite lähinnä nauratti, vähän kuin olisi syytetty Kyllikki Saaren murhasta. Ystävien kommentit saivat minut kuitenkin katsomaan asiaa toisin. Jotkut ottivat osaa. Jotkut kertoivat, että heidän tuttavapiirissään oli kyselty, olenko todella toiminut niin kuin lehtijutussa väitettiin.

Herran pieksut sentään! Ihmisethän uskovat mitä lehdistä lukevat. Tuo otsikkohan leimaa minut halpahintaiseksi sensaation kalastajaksi, joka yrittää saada huomiota hinnalla millä hyvänsä. Kuinka ne voivat painaa tuollaista roskaa?

Päästäkseni eroon pintaan pyrkivästä loukkaantumisesta yritin katsella asiaa yleisemmällä tasolla. Tuollaisia juttuja julkaistaan sananvapauteen nojaten. Sananvapaus, kokoontumisvapaus, ihmisoikeudet ja sosiaaliturva ovat arvoja, joita demokratiassa  ei pidä kaventaa mahdollisten väärinkäytösten varalta. Ei voi kieltää ihmisiä kokoontumasta siksi, että jotkut sytyttelevät tulipaloja ja heittelevät kivillä poliiseja. Ei pidä leikata sosiaaliturvaa tarvitsevilta, vaikka aina pieni osa ihmisiä käyttääkin sitä väärin.
On kai sitten vain siedettävä kaupan kassalla lööppejä, joissa ”isä ja äiti paloittelivat vauvan iltapalaksi”. Niinpä sananvapauden nimissä minunkaan ei auta muu kuin ottaa nätisti pahan papin maine niskaani. Antaahan sama sananvapaus minulle oikeuden kutsua näitä lain katveessa piileskeleviä terroristeiksi, sosiaalipummeiksi tai roskalehdistöksi. Onneksi tuollainen tiedonvälitys sahaa pikku hiljaa omaa oksaansa. ”Voit petkuttaa jotakin ihmisiä jonkin aikaa, mutta et kaikkia kaiken aikaa”.