Pihallamme kasvaa vanha kuusi. Strategisten mittojensa puolesta se ei menestyisi kuusien kauneuskilpailussa. Pitkän elämän varrella kuusen latva on katkennut ja runkokin on paikoin muhkurainen. Mutta oksat ovat edelleen tuuheat.

Jotkut haluaisivat päästä kuusesta eroon sillä verukkeella, että se peittää näköalan. Mutta voiko kuusta kaataa vain siksi, että sen takana on "näköala"? Millä perusteella kyseinen näköala on niin arvokas, että sen edestä pitäisi kaataa lähes kahdeksankymmenvuotias kuusivanhus? Voisiko olla niin, että tuo kuusi itsessään on tärkeä osa näköalaa, ilman sitä jotain oleellista jäisi puuttumaan?

Välillä on hyvä vaihtaa tarkastelukulmaa. Mikä oikeus minulla on puuttua asioihin, jotka eivät sovi siihen näkövinkkeliin, josta asioita tällä hetkellä tarkastelen? Ehkäpä juuri minä ja minun taloni voivat jättää varjoonsa näköalan, jota joku toinen pitää arvokkaana.

Kun ajattelen elämänhistoriaani kokonaisuutena, eteen avautuvassa näköalassa on kieltämättä asioita, jotka eivät miellytä silmää. Olisi karsittavaa, leikattavaa ja poltettavaa. Toisaalta juuri nuo rönsyt ja rikkonaisuudet tekevät elämästä sen kokonaisuuden, joka se on nyt. Sileä nurmikko ja moitteettomaan muotoon leikatut pensaat eivät välttämättä kertoisi totuutta.

Katson kuusivanhusta, joka edelleen seisoo paikallaan. Linnut etsivät suojaa sen tuuheilta oksilta. Oravat vaeltelevat runkoa pitkin ja keinuttavat havuja. Mikä näköala!