Merille Tuomo Talvio keksi lähteä suoritettuaan asepalveluksensa laivastossa. Meri oli perheen veneilyharrastuksesta ennestään tuttu.

— Kouluun päätyttyä ajoin vuoden päivät pakettiautoa Helsingin keskustassa. Se riitti.

Talvio päätti hakeutua töihin, jossa ei ruuhkissa seistä. Kolmen vuoden opiskelun jälkeen Kotkan merenkulkuoppilaitoksesta valmistui vahtiperämies, joka sai töitä yhdestä harjoittelupaikoistaan, Suomen lipun alla seilaavasta öljytankkerista.

Tuomo Talvio on syntyjään Kauniaisista.

— Vuoden vanhana nykäistiin kultalusikka pojan suusta, hän veistelee. Perhe muutti Vantaalle Kaivokselaan ja myöhemmin Vestraan.

Talvio ei ole viettänyt koko ikäänsä pääkaupunkiseudulla. Liikkeellä oleminen on verissä.

— Lapsuudessani perhe asui vuoden Etiopiassa ja puolitoista vuotta Abu Dhabissa isän työn takia.

Pelkäämiseen ei ole aikaa

Tuomo Talvion työn rytmi on kuusi viikkoa merellä töissä, kuusi maissa vapaalla.

— Ensimmäinen ja viimeinen viikko töissä ovat vaikeimmat. Ensin täytyy päästä työrytmiin, sisään laivan omaan maailmaan.

— Kestää myös muutaman päivän sopeutua kotona olemiseen, hän tunnustaa.

Laivalla on samanaikaisesti 14 miehistön jäsentä.

— Kaikkien kanssa on tavalla tai toisella tultava toimeen. Maine leviää äkkiä jos ryhtyy hankalaksi. Sen verran pienet piirit alalla on.

Työ 16 solmun tuntivauhdilla etenevällä öljytankkerilla kuulostaa myös vaaralliselta.

— Ei onnettomuuksia kannata ryhtyä pelkäämään. Tärkeintä on tehdä parhaansa ja välttää riskejä, Talvio toteaa.

Talvio myöntää, että pahimmillaan työ on sumuisessa Englannin kanaalissa, mutta luottaa laivan navigointijärjestelmiin.

Miehistön määrä laivoilla on merkittävästi vähentynyt. Työ on muuttunut tietoliikenteen myötä.

— Satelliittipuhelimet ja sähköpostit ovat käytössä, oma työ on papereita pyöritellessä ajoittain kuin mitä tahansa toimistohommaa.

Hulahulasaaret ovat kaukana

Merimiehen työstä riittää legendoja ja tarinoita. Tuomo Talviolta ei kuitenkaan löydy kukkivaa puujalkaa, papukaijaa eikä mustaa silmälappua.

— Romanttinen kuva merenkulusta hulahulasaarineen on historiaa, hän nauraa.

— Nuorempana jaksoi juosta satamiin ja uusiin maihin tutustumassa. Nyt ne on nähty, juuri kolmekymmentä täyttänyt Tuomo kuittaa utelut villeistä seikkailuista.

Vahtiperämiehen työn rytmi on ankara.

— Aamukahdeksasta kahteentoista on ensimmäinen vahti, sitten kahdeksan tunnin vapaavuoro. Iltakahdeksasta puoleen yöhön seuraava vahti, Talvio kuvaa työn jakautumista kolmen kollegan kesken.

— Jos yhden vapaavuoron jättää nukkumatta, uni velkoo monta päivää.

Vapaa-aika laivalla kuluu lukiessa, satelliittitelevisiota katsellessa tai kuntosalilla. Uima-allasta laivalta ei sentään löydy, hulppean jacuzzi-ammeen vedenpitävyyttä ei miehistö ole testannut.

Yksin on hyvä olla

Neljän tunnin yksin ajettava vuoro 140 metriä pitkän laivan komentosillalla ei sujuisi jatkuvasti seuraa kaipaavalta ihmiseltä. Tuomo Talvio pitää hiljaisuudesta ja itsekseen olemisesta.

— Merellä ei parhaimmillaan näe ketään moneen tuntiin, mitä nyt kippari tai kollega saattaa käydä vaihtamassa jonkun sanan.

— Useamman kerran olen päässyt käymään Grönlannissa, Talvio kuvailee suosikkipaikkaansa.

— Se on oma maailmansa, ei ketään missään, ei turhaa byrokratiaa, luonto ja ihmiset siellä ovat omaa luokkaansa.

Vapaa-ajallaan Tuomo hyppää punaisen Ducatin selkään ja ajaa. Yksin.

Herra on minun paimeneni

ei minulta mitään puutu.

Hän vie minut vihreille niityille,

hän johtaa minut vetten ääreen,

siellä saan levätä.

Hän virvoittaa minun sieluni,

hän ohjaa minua oikeaa tietä

nimensä kunnian tähden.

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa,

en pelkäisi mitään pahaa,

sillä sinä olet minun kanssani.

Sinä suojelet minua kädelläsi,

johdatat paimensauvallasi.

Psalmi 23

Psalmeissa soi ikävä

Nykyrukoilijan ei ole vaikea tavoittaa, mitä psalmien kirjoittajilla oli sydämellään. Ihmisen elämän peruskysymykset ovat samat kautta aikojen. Ahdistuksen, ilon ja kaipauksen sanat ovat puhutelleet ihmisiä aina.

Lukuisissa Raamatun kertomuksissa kuljetaan ja tehdään matkaa. Vanhassa testamentissa israelilaiset vaelsivat halki erämaan kohti Luvattua maata. Kaipaus Jerusalemiin, Jumalan temppeliin, tuotti kokoelman psalmeja, matkalaisten lauluja. Psalmit olivat myös Jeesuksen ja hänen opetuslastensa rukouksia. Vuosituhansia Jumalan eteen kokoontunut seurakunta on lukenut ja laulanut niitä.

Mittaaminen on tämän ajan trendi. Arvioimme etäisyyksiä, sijoitamme saavutuksia, arvotamme tuloksia. Toinen kiitää lähes valon nopeudella, toinen selviytyy hitaasti ryömien hetkestä seuraavaan. Tämän päivän reipas tehokkuus on kenties huomenna vaihtunut uupuneeseen umpikujaan.

Tehdessään matkaa ja pysähtyessään rukoukseen ihminen arvioi myös suhdettaan Jumalaan. Onko hän kaukana, onko hän kääntänyt minulle selkänsä? Onko missään mitään mieltä? Psalmeissa soi ikävän ääni. Matkalla oleminen on kaipaamista. Psalmien laulaja kääntyy ikävöiden Jumalan puoleen ja uskoo siihen, että hän kuulee.

Paimenpsalmiksi kutsuttu psalmi 23 on Jumalaan luottavan matkalaisen rukous. Jumala antaa levon ja ravinnon, hän pitää huolen. Silti ihminen voi joutua ahdistukseen, reitti voi kulkea pimeän laakson läpi. Myös silloin Jumala on läsnä.

Psalmit voivat auttaa pukemaan sanoiksi sen, mitä itse ei osaa ilmaista. Kun omat sanat ovat vähissä, psalmeista voi löytää lohdun ja avun.