Appi sairastui vakavasti. Puhuin lohduttoman anopin kanssa puhelimessa. Puhelun lopuksi — omaksi yllätykseksenikin — lupasin rukoilla apen puolesta. Suljettuani puhelimen kylmä hiki nousi pintaan. Mennä nyt lupailemaan moisia. Mikä minä olen rukoilemaan kenenkään puolesta. Miten se edes hoituu oikeaoppisesti?

Aloitin varovaisesti toiveen muodossa: "Rakas Jumala, auta appivanhempia hädässä." Eihän tämä riitä mihinkään. Rukouspiireissä toisten puolesta rukoillaan oikein olan takaa ja useamman ihmisen voimin. Parhaat rukoilijat ottavat kantaakseen vieraidenkin murheet. Ei kai näin vastuullisessa tehtävässä pelkkä hienovarainen toive riitä.

Illalla yritin ponnekkaammin. Ristin käteni ja pyysin painokkaasti: "Anna apen parantua ja lohduta anoppia murheessa." Tunsin itseni todella huonoksi rukoilijaksi. Oikeaksi rukousamatööriksi. Tämän siitä saa, kun rukoilee vain yksin ja satunnaisesti.

Amatöörirukoilijan lisäksi olen hätärukoilija. Juuri sellainen, joka viis veisaa rukouselämänsä laadusta ja määrästä muulloin kuin hädän hetkellä. Silloin rukouksia suorastaan suoltuu sisältäni. Useimmiten ne ovat pyyntöjä — tai pikemminkin käskyjä. Auta. Anna. Paranna. Tuo. Vie. Rukoukseni ovat oikeita käskymuotojen kavalkadeja.

Olen kyllä tiedostanut kiitosrukousten kauneuden, mutta harvoja ovat ne kerrat, jolloin sellainen pääsee huuliltani. Johtuneeko se siitä, että elämästä tuntuu löytyvän harvinaisen vähän kiitollisuuden aiheita vai siitä, että kiitoksen hetkellä Jumala yksinkertaisesti unohtuu?

Lapsilleni olen sentään opettanut iltarukouksen. 11-vuotias lukee sen vieläkin vakavana yhdessä äitinsä kanssa, mutta murrosiän myllerryksessä elävä 13-vuotias kieltäytyi moisesta jo kuukausia sitten. Yhteinen iltariitti tuntuu lohdulliselta. Mutta pelkään pahoin, ettei äiti jatka säännöllistä runomuotoista rukoilua, kun nuorempikin aikanaan haluaa siirtää rukouselämän omaksi asiakseen.

Soitin eilen anopille ja kuulin, että apen sairaudessa oli tapahtunut käänne parempaan. Pitkälle edennyttä tautia pystytään hoitamaan lääkkeillä ja ennuste näyttää hyvältä. Anoppi kiitti soitosta ja mukana elämisestä. Onneksi hän ei ottanut puheeksi rukoilemista. Vai voisiko amatöörin pienellä rukouksella olla näin suuri vaikutus?