Mestari Eckhart opetti, että ihmisen ei tulisi tyytyä ajateltuun Jumalaan, sillä ajatuksen kadotessa katoaa siihen liittynyt Jumalakin. Sen sijaan ihmisen pitäisi saada "todellinen Jumala, joka kohoaa ihmisten ajatusten ja luodun yläpuolelle". Ihan samalla tavalla ihmisen ei myöskään tulisi tyytyä tunteiden, elämysten ja mielenvireiden tuottamaan Jumalaan, sillä niiden vaihtuessa Jumalakin haihtuu.

Elämän varrella jumalakuvamme väistämättä muuttuu. Elämänkokemuksen karttuessa kokemuksemme Jumalastakin muuttuu ja syvenee. Aikuisen mielikuvat Jumalasta ovat toisia kuin lapsen.

Jossakin vaiheessa Jumala lakkaa olemasta ajattelun työhypoteesi. Jonakin päivänä Jumala ei enää tyydytä elämysten ja tunteiden takaajana eikä hänestä ole enää yksinäisten hetkien turvapaikaksi. Joku on sanonut, että sellaisina hetkinä Jumala luo ihmistä samaan tapaan kuin meri luo mantereita: vetäytymällä takaisin.

Jumalan poissaolo ja vetäytyminen jättää jälkeensä tyhjän tilan, että voisimme löytää sen, mitä varsinaisesti olemme. Ihmisestä ei tullut ihmistä paratiisissa, vaan vasta erämaassa, paratiisista karkotettuna. Erämaan autiudessa elää radikaali epäilys: muuta ei ole olemassakaan kuin tämä tyhjyys.

Autius syntyy aina jonkun poissaolosta. Epäilystä ei ole ilman uskoa. Ne ovat kuin kaksi veljestä, jotka aina tarvitsevat toisiaan, vaikka kuinka taistelisivat. Kun taisto taukoaa, kun kumpikin — usko ja epäily — lepää, syntyy tila, joka vain on. Ei ole enää vastauksia eikä kysymyksiäkään. Se on "paljaan" uskon paikka, Jumalan paikka ilman valmiita turvakoodeja.