Naapurissani asui pitkään iäkäs nainen, joka oli sairasteli paljon. Hän rakasti kukkia. Hänen talonsa veranta oli täynnä kukkaruukkuja, joissa hän kasvatti taimia. Kun vierailin hänen luonaan muutama vuosi sitten, hän sanoi onnellisesti hymyillen: Olen niin iloinen, että saan elää vielä tämän kevään.

Kevät seurasi toistaan. Yksi, toinenkin. Tänään hän on poissa. Naapuriin muuttaneet uudet asukkaat saavat ihailla narsisseja ja tulppaaneja, jotka kohta nousevat maasta ja perennoja, jotka levittäytyvät laajalle, kukin lajinsa mukaan.

Mitä meistä jää jäljelle? Kukkia. Lapsia ja heidän lapsiaan. Joku ajatus tai anekdootti, joka muistetaan parin sukupolven ajan. Haalistuvia valokuvia, joiden perusteella vuosikymmenen päästä elävät jälkeläiset tekevät meistä johtopäätöksiään, jos nyt enää ovat kiinnostuneita menneiden aikojen ihmisistä.

Antaa tulevien olla. Tänään kannattaa keskittyä siihen, mitä merkitsemme läheisillemme, tässä ja nyt. Voimmeko ehkä antaa nuorelle rohkaisun sanan tai käyttää osan ajastamme vanhuksen kuuntelemiseen? Voimmeko katsoa hetken harmien läpi heihin, jotka ovat meitä kaikkein lähinnä?

Pettymyksiä riittää, mutta on paljon muutakin. Jotain mikä helposti unohtuu arjen alle. Kevään herätessä on mahdollisuus kuulostella muistoja ja tuntemuksia, jotka meissä heräävät eloon. On armoa, kun saa nähdä kevään. On armoa, kun voi antaa uuden mahdollisuuden läheisilleen ja itselleen. On armoa saada kuulla Jumalan lupaus: Älkää enää menneitä muistelko… Katso, minä luon uutta.