Cecilia Blomqvist syntyi syyskuussa 1845 porilaisen merikapteeni-laivanvarustajan esikoisena. Äiti kuoli tytön ollessa pieni. Isä avioitui pian uudelleen, ja kahdeksanvuotias Cecilia sai pikkusiskokseen Elisabethin, jonka äiti puolestaan kuoli synnytyksessä.

Vaistomaisesti Cecilia ryhtyi äidiksi pikkusiskolleen. Kolmen vuoden kuluttua isä avioitui taas. Sisarukset pitivät kuitenkin yhtä ja viihtyivät hyvin keskenään vielä aikuisinakin. Cecilian elämästä tiedetään paljolti juuri sisarusten kirjeenvaihdon ansiosta.

Varakkaasta taustasta oli Cecilialle hyötyä. Hän pystyi hankkimaan itselleen yleissivistystä ja kielitaitoa. 16-vuotiaana hän pääsi isänsä laivan mukana myös pitkälle matkalle Italiaan ja Ranskan Marseilleen.

Sitten sukulaistalossa kuoli kolme lasta kurkkumätään. Se sai Cecilian ajattelemaan, että hänen, joka oli säästynyt taudilta, oli ryhdyttävä auttamaan toisia. Hän liittyi kotikaupungin Rouvasväenyhdistykseen, joka keskittyi vähäosaisten naisten ja lasten auttamiseen.

Cecilia alkoi koota köyhien perheiden tyttöjä kotiinsa pyhäkouluun ja paikkuukouluun opettelemaan vaatteiden korjausta. Hän etsi koteja orpolapsille. Kun 1860-luvun lopun nälkävuosina levisi pahoja kuumetauteja, Cecilia hoiti potilaita viitisen vuotta. Sen jälkeen hän vielä hoiti syöpään sairastanutta isäänsä tämän kuolemaan asti. Vasta sitten Cecilia oli vapaa päättämään, mitä halusi elämällään tehdä: hän päätti ryhtyä lähimmäisten auttajaksi.

Nuoren hoitajan nöyryys testissä

28-vuotias Cecilia haki opiskelemaan Helsingin Diakonissalaitokseen. Hän oli kuusi vuotta aikaisemmin perustetun laitoksen 18. luetteloon merkitty sisar.

Koska Cecilialla oli jo ennestään kokemusta sairaanhoidosta, hänen ei tarvinnut aloittaa opintojaan tekemällä ensin talous-, siivous- ja palvelutöitä. Näillä töillä testattiin, että opiskelija oli tarpeeksi nöyrä diakonissaksi. Moni sisar jätti opintonsa kesken, koska opiskelu oli raskasta.

Käytännön hoitotyöhön painottuneet opinnot etenivät nopeasti. Cecilia vihittiin diakonissaksi joulukuussa 1877. Hänestä olisi tehty saman tien laitoksen johtajatar, mutta hän ei halunnut sitä. Niinpä tehtävät jaettiin kolmen sisaren kesken: Ida Cajan vastasi lastenkodista, Mathilda Lindqvist taloudesta ja Cecilia Blomqvist sairaanhoidosta.

Diakonissalaitos sijaitsi tuolloin Katajanokalla Satamakatu 9:ssä. Potilaspaikkoja oli toistakymmentä. Vaikka sairaala oli perustettu varattomia potilaita varten, alkuvuosista lähtien siellä hoidettiin myös varakkaampaa väkeä. Heidän maksuillaan sekä vapaavuoderahastojen ja muiden lahjoitusten avulla pidettiin huolta köyhistä.

Sisaret tekivät palkatta pitkiä päiviä. He saivat asunnon, ruoan ja diakonissan puvun lisäksi neljännesvuosittain pienen taskurahan.

Cecilialla ja isosiskon jalanjäljissä diakonissaksi kouluttautuneella Elisabethilla oli myös jonkin verran perittyä varallisuutta, jonka turvin he saattoivat hankkia vaikkapa uudet päälliset tuoleihin.

Ympäripyöreitä työpäiviä

Naisten mahdollisuudet hankkia itselleen ammatti olivat tuohon aikaan vähäiset. Kätilökoulutus oli alkanut vuonna 1859, ja naiset saattoivat opiskella myös vuonna 1863 perustetussa Jyväskylän opettajaseminaarissa. Diakonissalaitoksesta valmistuivat Suomen ensimmäiset koulutetut sairaanhoitajat.

Koulutusmahdollisuuksien avautuessakin ajateltiin edelleen, että ammattityössä saattoivat jatkaa vain naimattomat naiset.

Diakonissojen toimenkuvaan kuului alusta asti sekä sairaanhoitoa että sosiaalityötä. Yksi Cecilian työkohteista oli Punavuoressa sijaitseva Antipoffin vuokrakasarmi ja sen köyhät asukkaat, joiden parissa hän työskenteli kaikkiaan yli 20 vuotta.

Sairaanhoito vaihtui kokonaan sosiaalityöhön, kun Cecilia sai tehtäväkseen käynnistää Helsingin Kaupunkilähetyksen toiminnan. Cecilia asui toimitilojen yhteydessä, ja hänen työpäivänsä saattoivat venyä aamukahdeksasta iltakymmeneen. Ainoita lepohetkiä olivat ne harvat viikonloput, jolloin Cecilia meni Diakonissalaitoksen sisarten luo saunomaan ja nukkumaan väsymystään pois.

Jaksamisen rajoilla

Muutaman vuoden kuluttua Ceciliaa alkoi vaivata väsymys ja riittämättömyyden tunne. Hän etsi helpotusta uupumukseensa ja masennukseensa hieronnasta, voimistelusta ja hiljaisuudesta. Talvikauden jatkunut väsymys väheni vasta, kun Cecilia tajusi, ettei hänen tarvitse uhrautua vaan hän voi myös jättää työnsä.

Kesän Cecilia lepäsi sisaryhteisön lomapaikassa Dalsvikin kartanossa Espoossa, jossa hänen voimansa palautuivat. Hän päätti jatkaa työssään ja kehitteli uusia toimintamuotoja vielä toistakymmentä vuotta.

1900-luvun alussa 55-vuotiaasta Cecilia Blomqvistista tuli valtion leprasairaalan johtajatar. Sairaala toimi ensin Helsingissä ja sitten Orivedellä. Työ oli raskasta, sillä potilaat tulivat leprasairaalaan loppuelämäkseen. Sairauteen ei ollut parannuskeinoa ja potilaiden piti elää eristyksessä muusta yhteiskunnasta.

Kun Cecilia kymmenen vuoden työrupeaman jälkeen jäi tästä työstä eläkkeelle, hän tunsi itsensä jollain tavalla sairaaksi ja syvästi väsyneeksi. Diakonissalaitoksen lääkärit eivät päässeet selville sairauden laadusta. Cecilia kuoli vielä samana vuonna joulukuussa 1910. Aikalainen arvioi, että Cecilia teki työtä "silmillään ja käsillään sekä suullaan, lohduttamalla, ei saarnaamalla".

Hoitoa ilman nykylääkkeitä

• Antibioottilääkkeitä sen paremmin kuin bakteereitakaan ei tunnettu silloin, kun Cecilia Blomqvist 1800-luvulla aloitteli sairaanhoitajan työtään. Onkin sanottu, että tuolloin tärkein hoito oli hoitaja itse.
• Tapana oli, että sama hoitaja huolehti potilaasta aamusta iltaan: pesi, ruokki, rasvasi, lääkitsi ja laittoi yökuntoon. Niinpä yksi hoitaja pystyi huolehtimaan esimerkiksi vain parista kuumepotilaasta.
• Keuhkokuume oli tavallinen syy joutua sairaalahoitoon. Potilaan tilaa seurattiin mittaamalla kuumetta ja sykettä. Potilaan oli ehdottomasti maattava sängyssä. Huonetta tuuletettiin säännöllisesti, koska raittiin ilman uskottiin parantavan.
• Potilas sai pääasiassa nestemäistä ruokaa: velliä, lihalientä ja marjakeittoa.
• Pari kertaa vuorokaudessa kuumetta voitiin alentaa kylvyllä. Potilas laskettiin 30-asteiseen veteen, jota viilennettiin vähitellen. Jos potilas oli heikko, hänen sydäntään voitiin vahvistaa ennen kylpyä tilkalla viinaa tai kamfertia.
• Kylpyjä, samoin kuin erilaisia kylmiä ja lämpimiä kääreitä, käytettiin myös muiden sairauksien hoitamiseen.
• Jos hoitajalla jäi aikaa, hän saattoi istua juttelemassa potilaan kanssa tai lukemassa hänelle jotain hengellistä kirjaa.
• Cecilian viimeisenä ylihoitajavuonna 1882 Helsingin Diakonissalaitoksen sairaalassa hoidettiin kaikkiaan 128 potilasta. Hoitopäiviä oli lähes 6000, sillä sairaalassa viivyttiin keskimäärin 40 vuorokautta. Melkein puolet potilaista parani, ja suunnilleen saman verran "tuli paremmiksi". Muutama kotiutettiin parantumattomana, ja yhdeksän potilasta kuoli.
• Cecilia ei osannut edes unelmoida päiväkirurgiasta tai täsmälääkkeistä. Mutta ehkä tuon ajan hidas ja käytännönläheinen sairaanhoito lääkitsi myös sairauden aiheuttamaa psyykkistä kriisiä niin, ettei potilaan tarvinnut etsiä erikseen lisälämpöä ja -läheisyyttä vaihtoehtohoidoista tai terapioista.