Suomalaisten uskonnollisuus on viime vuosikymmenten aikana elänyt muutostilassa, joka tuntuu kiihtyvän. Kirkon asema on heikentynyt ja kirkosta eroaminen lisääntynyt. Uskonnollinen kaipuu ei kuitenkaan ole kadonnut, sillä samaan aikaan erilaiset uususkonnolliset suuntaukset vetävät ihmisiä puoleensa. Uskonnollisuudesta on tullut yhä enemmän oma valinta.

Miten omaa hengellisyyttään kuvaa luterilainen pappi? Entä millaisen tien on kulkenut nainen, joka ei löytänyt kirkon opetuksesta vastausta kysymyksiinsä? Kun Vantaan seurakuntien aikuiskasvatuspastori Lauri Maarala ja vaihtoehtoisia elämänkatsomuksia ja hoitoja käsittelevän Voi hyvin -lehden päätoimittaja Jaana-Mirjam Mustavuori tapaavat, syntyy keskustelu — ei väittelyä.

Molempien elämä on ollut hengellistä etsintää, joka alkoi nuoruuden uskoontulosta. Molemmat ovat myös eläneet läpi yhteiskunnallisen aktivismin vaiheen. Nyt Maarala on löytänyt hengellisen kotinsa hiljaisuuden liikkeestä. Mustavuori erkaantui kirkosta pitkän prosessin tuloksena ja luonnehtii nykyistä maailmankatsomustaan "henkilökohtaiseksi, tietoiseksi suhteeksi elämään ja olemassaoloon".

Jotakin on

Lauri Maaralan hengellinen matkakertomus alkaa lukiovuosista 1960-luvulta, jolloin hän tuli uskoon. Maarala lähti seurakuntanuoriin ja kulki baareissa evankelioimassa ihmisiä.

— Nykyisin minua vähän hävettääkin se. Se oli sellaista herätyskristillistä fundamentalismia.

Kun Maarala sitten meni opiskelemaan teologiseen tiedekuntaan, fundamentalismi karisi nopeasti. Työläiskodin kasvattina hän kiinnostui politiikasta ja sellaisesta kristillisyydestä, joka korosti rauhaa ja oikeudenmukaisuutta. Hän liittyi SKDL:ään, mutta arvioi näin jälkeen päin, että uskonnollinen fundamentalismi oli rokottanut hänet vasemmiston sisäisiä poliittisen fundamentalismin muotoja vastaan.

— Pohdin kovasti, miten voisi yhdistää syvän spiritualiteetin ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen. Halusin ottaa ihmisten kärsimyksen todesta ja muuttaa maailmaa. Se oli minulle tärkeä elämänvaihe ja kulkee edelleen mukanani, vaikkei minulla ole aikoihin minkäänlaista jäsenkirjaa ollutkaan.

Nykyään Jumala on Maaralalle mysteeri. Hänelle ovat tulleet merkityksellisiksi nuoruuden hengellisen opettajan, evankelista Niilo Elorinteen sanat: "Jäljelle jää syvä epävarmuus, ja siinä voit levätä Kristuksessa."

— Se on omakin ajatukseni: syvä epävarmuus, jossa voi luottaa siihen, että on jotakin, minkä varaan jättäytyä.

Kaipaus yhdistää

Jaana-Mirjam Mustavuori nyökyttelee Maaralaa kuunnellessaan. Vaikka hän on Maaralaa reilut kymmenen vuotta nuorempi, heidän nuoruusmuistoissaan on paljon samaa.

— Kotini ei ollut erityisen kristillinen, mutta minulla oli viidenteen herätysliikkeeseen kuulunut kansakoulunopettaja, joka käännytti koko luokan. Niinpä sitten noin 10-vuotiaana tulin uskoon. Teini-ikäisenä tein käännytystyötä koulun käytävillä ja vedin rukoushetkiä. Olin niin oikeassa!

Myöhemmin Mustavuori koki sosiaalisen herätyksen. Äiti Teresan toiminta Intiassa teki häneen voimakkaan vaikutuksen. Hän tutustui myös Taizé- ja Emmaus-liikkeisiin ja Amnestyn työhön. Siitä alkoi uusi vaihe hänen elämässään. Parikymmentä seuraavaa vuotta hän toimi aktiivisesti ihmisoikeus-, kehitysmaa- ja ympäristöjärjestöissä.

— Matkoillani tutustuin oman uskontonsa todesta ottaviin hinduihin, buddhalaisiin ja muslimeihin, eikä maailmankuvani sen jälkeen enää ollut sama. Oivalsin, että vaikka eri uskontojen riitit poikkeavat toisistaan, syvyysulottuvuuden ja kaipauksen kokemuksissa me ihmiset olemme samanlaisia. Sen jälkeen tuntui, että hengellisyyden alueelta katosi raja toisensa jälkeen.

Sitten tuli pysähdys. Pitkän masennuskauden myötä kuoli lapsenusko. Mustavuori vetäytyi maalle. Hiljaisuudessa hän kuunteli omia ajatuksiaan ja tutustui itseensä. Hän perehtyi erilaisiin terapioihin ja continuumiin eli luovaan liikemeditaatioon, josta tuli hänelle tärkeä. Ruumiin rukoukseksi hän sitä kutsuu. Samalla hänessä heräsi voimakas kokemus siitä, että ihminen on sielun, ruumiin ja mielen muodostama kokonaisuus.

— Vuosien varrella hengellisyyteni on pelkistynyt ja irronnut opeista ja dogmeista. Koen elämän lahjaksi ja pyhäksi. Tietoinen lempeä läsnäolo ja toisten ja itseni kuuntelu on tärkeää.

Elämän kuuntelua

On Maaralan vuoro sanoa, että tutulta kuulostaa, vaikka hän itse onkin etsijänä pysynyt yhden uskonnollisen perinteen sisällä. Hänen mielestään Mustavuoren tarina on hyvä esimerkki sellaisesta hengellisyydestä, joka nykyaikana puhuttelee monia ja jossa otetaan todesta äly, intuitio, kokemus ja aistit. Kristinuskon piirissä ne on monesti laiminlyöty.

— Mystikoiden ja erämaaisien ajattelussa on tällaisia piirteitä. Ja nyt ne ovat tulossa uudelleen feministiteologian ja ekoteologian myötä, Maarala kertoo.

Hän myös allekirjoittaa Mustavuoren näkemyksen eri uskontojen yhteisistä piirteistä.

— Näkisin niin, että kaikissa uskonnoissa ollaan saman perimmäisen mysteerin äärellä. Pyhän todellisuuden eri nimet viittaavat johonkin, joka ei ole meillä hallussa ja jolle meillä ei ole sanoja. Yksi kaikkien uskontojen tehtävistä on herkistää ihmistä kuuntelemaan omaa elämäänsä — ei lyödä opilla päähän, hän lisää.

Mustavuori sanoo kokeneensa voimakkaasti, että uskonnot ja taide koskettelevat samaa ihmisenä olemisen syvyysulottuvuutta, avaruuden tajua ja ihmisen itsekseen tulemisen matkaa. Ja mitä enemmän sävyjä ja tilaa löytyy, sitä enemmän elämä rikastuu.

— Minulle valmiit kategoriat eivät riitä, koska elämän ilmiöt ovat liukuvia ja jatkuvassa muutoksessa, hän tarkentaa.

Pienuus vapauttaa

Luonto on molemmille tärkeä voimavara. Se auttoi Mustavuorta toipumaan masennuksesta ja kohtaamaan itsensä. Maarala kertoo kokevansa luonnossa kulkiessaan syvää rauhaa, pyhyyttä ja iloa. Luonnon mittakaava muistuttaa häntä siitä, että kristillisellä uskolla on myös kosminen puolensa.

— Jumala on läsnä kaikessa, koko luomakunnassa, mutta silti hän on paljon suurempi kuin luomakunta.

Kosminen perspektiivi herättää Maaralassa tunteen omasta pienuudesta. Toisaalta oma elämä tuntuu sen valossa äärimmäisen tärkeältä, jokainen aamu suurelta ihmeeltä ja herääminen siihen ylösnousemukselta.

Samantapaisia kokemuksia olemassaolosta on Mustavuorellakin.

— Vaikka omaan pienuuteen on ollut vaikeata suostua, se on kuitenkin lohdullista ja vapauttavaa, hän sanoo.

Kaksi rakkautta

Työssään Voi hyvin -lehdessä Mustavuori on havainnut, kuinka suuri syvyyden, mielekkyyden, merkityksen ja mielenrauhan kaipuu nykyihmisillä on. Mustavuoren mielestä ne ovat ikuisia kysymyksiä, joita ihminen on aina pohtinut. Siksi hän ei pidä käsitteestä uususkonnollisuus.

— Nykyihminen etsii hengellisyyteensä aineksia monenlaisista lähteistä. Olen itse siitä tyylipuhdas esimerkki. Ei se ole mitään shoppailua, niin kuin sitä usein kuvaillaan, vaan aitoa ja rehellistä etsintää. Me elämme hirveän mielenkiintoista aikaa. Ei voi puhua maallistumisesta, vaan uskonnon muodonmuutoksesta. Työni on todellinen näköalapaikka erilaisiin virtauksiin ja maailmankatsomuksiin, Mustavuori kuvailee.

Näköalapaikalla tekee työtään myös Maarala, joka kertoo, että retriitinohjaajana vastaan on tullut spiritualiteetin koko kirjo. Hän hämmästelee, kuinka erilaisia ihmisten kulkemat tiet voivat olla ja millaista harhailua ja hakemista monilla hengelliseen kasvuun kuuluu ennen kuin oma tie löytyy.

— Kyllä kirkostakin haetaan vastausta hengelliseen nälkään. Mielestäni kirkossa pitäisi ottaa nykyistä enemmän todesta oma, pitkä spiritualiteetin perinteensä, Maarala arvioi.

Havainnollistaakseen ihmisen uskonnollista kaipuuta ja kristinuskon vastausta siihen Maarala puhuu rakkaudesta.

— Rakkaus voidaan jaotella erokseen ja agapehen. Eros on syvää kaipuuta ja elämänjanoa. Siihen kuuluu mysteerin ja Jumalan kaipuu, johon mikään luotu ei voi vastata. Lähimmäs kaipuun täyttymistä päästään ehkä syvässä eroottisessa kokemuksessa, mutta ei kaipuu siihenkään tyhjene.

— Mutta rakkaudessa on kyse myös agapesta eli siitä, että meitä rakastetaan. Minulle se tarkoittaa sitä, että Kristuksessa Jumala on tullut minua lähemmäksi. Eikä tämä minulle ole dogmatiikkaa, vaan päivittäinen elämänlähde, Maarala korostaa.

Palava suhde

2000-luvun alussa Mustavuori huomasi muutamissa hautajaisissa, ettei hän enää usko kirkon opetuksiin ollenkaan ja ettei kirkon jäsenyydellä ole hänelle merkitystä. Kirkosta eroaminen tuntui siinä tilanteessa rehelliseltä teolta, johon ei liittynyt sen kummempaa dramatiikkaa.

Mustavuoren hengellinen etsintä on johtanut myös keskeisten uskonnollisten käsitteiden uudelleenarviointiin. Lapsuusvuosista asti tutuilta käsitteiltä oli kadonnut sisältö.

— En käytä esimerkiksi Jumala-sanaa omassa puheessani. Mutta minulla on tietoinen suhde olemassaoloon, rakkauteen. Ajattelen, että elämänvoima on ihmistä suurempi. Suhde elämään on minulle palava rakkaussuhde.

Siinä missä Mustavuori kasvoi kirkosta ulos, Maarala on kasvanut kirkkoon kiinni.

— Minun kasvuuni ihmisenä kuuluu myös kasvu suhteessa omaan hengelliseen taustaani. Ulos kasvamisen sijasta olen kasvanut niin, että siedän enemmän. Kaikkien uskontojen sisällä on monenlaisia liikkeitä. Seurakunta ei ole samanmielisten, vaan erilaisten ihmisten yhteisö. Suhde omaan perinteeseen voi vanhetessa muuttua niin, että alkaa armahtaa yhteisöä, eikä odota sen olevan Jumalan valtakunta maan päällä, Maarala sanoo.

— Koska Suomi on kristitty maa, minusta olisi hyvä, että suomalaiset voisivat tutustua uskoon oman perinteensä sisällä ja sen kielellä, hän lisää.

Jonkun edessä

Vaikka Maarala puhuukin perinteen puolesta, se ei hänen mielestään ole olennaisinta kirkossa. Luovuttamatonta on armo.

— Ihmisen elämä voi olla vaikka kuinka epäonnistunutta, mutta se ei silti ole koko totuus. Hengellinen elämä ei ole itsensä toteuttamista tai elämyksiä. Siinä on kyse siitä, että on joku joka ottaa minut vastaan, vaikka elämässä olisi käynyt miten. Mitä tahansa elämässäni onkin tapahtunut, olen loppuun asti hyväksytty, Maarala sanoo.

Mustavuori huomauttaa, että samoja tarinoita ja tuskia ihmiset jakavat erilaisten terapeuttien vastaanotoilla ja niin sanottujen vaihtoehtohoitojen piirissä.

— Ihmisen kaipaus on suurta ja syvää, joten pelastusta ja hyväksyntää haetaan helposti itsen ulkopuolelta. Monissa terapeuttisissa työskentelytavoissa ihminen tulee kohdatuksi kehon, sielun ja mielen kokonaisuutena, Mustavuori sanoo.

— Pelastus syvässä mielessä ei ole meidän omissa käsissämme. Se on lahjaa ja käsittämätöntä armoa. Eikä se aina tarkoita eheytymistä, Maarala vastaa.

Mustavuoren mielestä on näkökulmasta kiinni, onko onnistumista ja epäonnistumista tai hyvää ja pahaa sellaisenaan olemassa. Kaikki virtaa ja muuttuu muuksi koko ajan.

— Tyyneys on tärkeää. Siihen kuuluu elämän vastaanottaminen sellaisena kuin se tulee. Armosta puhuisin olemassaolon peruskokemuksena. Se on sitä, että elämä ei jätä, vaan on läsnä ensimmäisestä henkäyksestä viimeiseen, Mustavuori kuvaa.

Maaralalle on olennaista, että kun hän rukoilee, se ei ole pelkkää hiljentymistä, vaan hän on jonkun edessä.

— Voin laskea asiat pois käsistäni, enkä pelkästään itse käsittele niitä. Olen Kristuksen ikuisesti lempeiden kasvojen edessä.

— Ajatus persoonallisesta Jumalasta on kristillisen uskon ytimessä, mutta myönnän, että se voi olla monelle vaikea kysymys. On se askarruttanut monia teologejakin. Kannattaa muistaa, että Jumala ei koskaan ole niissä sanoissa, joita meillä hänestä on, eikä Jumala tyhjene niihin. Loppujen lopuksi Jumala on lausumaton ja nimeämätön, Maarala miettii.