Vielä yksitoista vuotta sitten pääkaupunkiseudun seurakuntien venäjänkielisen työn pappi Erkki Jokinen oli itänaapurin suhteen tyypillinen suomalainen: kotona lapsesta pitäen hyvin venäjävastaiseksi kasvatettu. Äidin puolelta suku oli joutunut lähtemään evakkoon Karjalasta, ja se muistettiin.

Sitten kävi niin, että Jokinen puolisoineen sai kutsumuksen lähetystyöhön. Pariskunta suunnitteli lähtevänsä Botswanaan. Työtä tarjoutuikin Pietarin vierestä Inkerinmaalta. Inkerin kirkolla on siellä koulutuskeskus, johon kaivattiin opettajia.

— Tartuin siihen matkaan jonkinlaisen extreme-haasteen hengessä, ajatellen että selviämme jollain sankaruudella. Kesti vain hetken, kun huomasin, että mehän tässä olemme saamassa itsellemme jotakin niin merkittävää, että se vaikuttaa koko loppuelämään.

Yllätyksekseen Jokinen ja koko perhe humahtivat täysin Kelton inkeriläiskylään ja venäläisyyteen: ihmisten ystävyyteen, tuoksuihin ja makuihin, mielenlaatuun, kieleen ja kulttuuriin.

— Eikä siinä mitään sankaruutta tarvittu, pientä epäkohtien sietoa vain. Vaikka sähkökatkot harmittivatkin, niin loppujen lopuksi se, miten laitteet toimivat, on aika pieni osa ihmisyyttä.

Osa sielusta jäi Venäjälle

Jokiset viettivät viitisen vuotta Pietarin liepeillä. Lapsille inkeriläiskylästä muodostui kotikylä, eikä Erkkikään koko sielullaan koskaan Suomeen palannut.

— Sukellukseni Venäjälle ei ollut kovin pitkä, mutta se oli tarpeeksi syvä. Osa minusta jäi sinne rajalle.

Täällä työkentäksi muodostui maahan muuttanut venäjänkielinen väestö. Inkeriläisten paluumuuton ja suomalaisvenäläisten avioliittojen myötä pääkaupunkiseudulla asuu nykyisin 15 000 hengen venäjänkielisten joukko.

— Työni on jatkuvaa elämistä suomalaisuuden ja venäläisyyden rajalla, kertomista toisesta vuoroin toiselle. Papin rooliin se sopii hyvin.

Istumme Tikkurilan kirjastossa. Aulassa kuuluu venäjänkielistä puhetta. Sitten abiturienttityttö tulee juttelemaan pastorin kanssa. Hän on Jokisen maahanmuuttaja-seurakuntanuoria.

— Erkki aina kannustaa meitä, tyttö toteaa.

Kahvilan tiskillä Jokinen alkaa keskustelun uussuomalaisen myyjän kanssa.

— Venäjällä "minän" ja "meidän" raja on hyvin ohut. Ja "me" tulee aina ensin, "minä" on vain sen alaluku. Suomeen palattuani hämmästelin, kuinka erillään toisistamme me täällä elämme.

Kirjailijaksi ja kulttuurien tulkiksi

Yksi Jokisen iloisimmista idänlöydöistä on ollut oma luovuus. Venäläisen ajatuksen mukaan luovuus — kun koko sielu on siinä mukana — on osallistumista Jumalan työhön.

— Tämän ajatuksen Venäjä minulle syvällä tavalla avasi. Opiskelin nuorena musiikkia ja pianonsoittoa niin pitkään, että tajusin, etteivät musiikilliset lahjani riitä sen ilmaisemiseen, mitä sisälläni koin. Se tuntui epäonnistumiselta. Venäjällä huomasin, että voinkin saattaa ajatukseni sanoiksi.

Viime vuonna pastori julkaisi Venäjän-kokemuksestaan kirjan Idänkohtaamisia (Suomen Lähetysseura), joka sai vuoden kristillinen kirja -palkinnon. Idänkohtaamisia voi luonnehtia vuolaaksi rakkaudenosoitukseksi moninaisten ihmiskohtaloiden, äkkiväärän historian ja upporikkaan kulttuurin Venäjälle, jonka Jokiset löysivät raja-aseman tuolta puolen.

Toinen kirja, Näkymätön kaupunki, julkaistaan kesällä. Se kertoo Suomeen muuttaneiden venäläisten arkikokemuksista ja kohtaloista.

— Venäläiset pitävät suomalaisia ystävällisinä ja lämpiminä ihmisinä. Monelle tänne tuleminen onkin todellinen shokki. Harva heistä osaa nimittäin odottaa, että herättää monissa suomalaisissa koko joukon ahdistavia muistoja ja mielleyhtymiä ja on sen vuoksi ei-toivottu ihminen, Jokinen huokaa.

Pappina ja kirjailijana Jokinen toimii venäläis-suomalaisen kulttuuritörmäyksen tulkkina. Kun törmäykselle tulee selitys, se on helpompi ymmärtää ja siitä voi selvitä yli.

— Epäluuloja ja kaunaa pidetään edelleen tietoisesti yllä esimerkiksi mediassa. Suomalaisten koko identiteetti tuntuu vahvasti rakentuneen Venäjän vastustamiseen. Varmaankin se on historiallisen kehityksen tulos. Minä kuitenkin olen huomannut sen, ettei oma identiteetti kärsinytkään, vaikka olen paljossa venäläisille antautunutkin.

Ihmettelijälle tarjoutuu mahdollisuuksia

Jokinen viedään kuvattavaksi Tikkurilan kirjaston Lumme-saliin, jossa hän astelee suoraan flyygelin ääreen. Hetki sitten mietteliäästi puhunut mies elävöityy kuin taikaiskusta tapaillessaan Rachmaninovin etydiä. Sitten hän puhkeaa puhumaan vuolaasti venäläisistä pianisteista ja elämänsä suurimmasta konserttikokemuksesta Pietarin Filharmonian salissa, jossa Grigori Sokolov soitti ja Juri Temirkanov johti.

Hyvin kävisi Jokinen itsekin eloisasta slaavilaisesta, jonka tunnelmat tempaavat kuohuihinsa. Ihmeellistä oikeastaan, että hän on hämäläinen.

— Suomessa halutaan korostaa länteen kuulumista. On tragedia, jos halutaan sen todistamiseksi kääntää selkä idälle. Suomalaisuudessahan on paljon venäläisyyden vaikuttamaa. Eikä vain Itä-Suomessa, vaan kaikissa suomalaisissa, Jokinen sanoo.

— Venäläisyyden aidossa kohtaamisessa olisi meille tarjolla paljon tärkeää ja kallista. Merkkejä siihen suuntaan on kuitenkin kovin vähän. Mietin usein, pitääkö vielä lastenikin ikäpolven väkisin elättää ryssä-ajattelua ja Venäjän väheksyntää, vai voisiko se sukupolvi jo olla asenteiltaan toinen. Rohkeasti asetan toiveeni jälkimmäiselle kannalle.

Jokisen oma Venäjä-suhde alkoi kummastelemalla ja ihastelemalla — maisemia, ihmisiä, tapoja ja merkillistä tekniikkaa. Siinä voisi olla resepti toisillekin Venäjä-ummikoille.

— Ihmettelemällä on mahdollista saada kontakti. Ihmettelijälle avautuu myös mahdollisuus saada selityksiä. Sen, mistä joutuu luopumaan, kun astuu kohtaamaan toista, saa takaisin uusina rikkauksina.

Pastori kättelee ja rientää pitämään venäjänkielistä rippikoulutuntia Tikkurilan kirkolle. Paljon on vielä työtä muurien madaltamisessa.