Seppo Suokunnaan valinta Hakunilan seurakunnan kappalaiseksi oli uutinen. Hän nimittäin tulee järjestöstä, jonka julkista kuvaa on jo parin vuosikymmenen ajan leimannut kiista naispappeudesta.

Suokunnas, 60, korostaa sitä, että "laaja evankelisuus" on jotain aivan muuta kuin Suomen Luterilaista Evankeliumiyhdistystä (SLEY) nyt hallitseva vanhoillinen siipi.

SLEY:n jyrkkien varjo löi kuitenkin leimansa myös sen sovinnolliseen toiminnanjohtajaan. Suokunnas haki ennen Hakunilaa moneen muuhunkin paikkaan, mutta häntä ei valittu. Ei vaikka hän on teologian tohtori ja Helsingin yliopiston dosentti ja tuntee kirkon kuin omat taskunsa. Suokunnas on ollut mukana niin virsikirja- kuin messu-uudistuksissa ja opettanut tuleville papeille liturgiaa ja saarnojen pitämistä.

— Tein hakemuksissa historiaa. Evankeliumiyhdistyksessä ei varmaan kukaan muu työntekijä, saati johtaja, ole kahden vuoden aikana hakenut viittä paikkaa. Kyllä siinä vähän nöyryyttä tarvittiin.

Ennen Hakunilaa Suokunnas oli ehdolla muun muassa Tampereen tuomiorovastiksi. Tuomiokapituli arvioi hänet hakijoista pätevimmäksi. Myös vaalinäytteet ja keskustelut menivät ihmisten palautteen mukaan hyvin. Vaalissa hän jäi kuitenkin kakkoseksi selvin numeroin.

— Onneksi oma kotiseurakunta ei hylännyt. Olen asunut Hakunilan seurakunnan alueella 30 vuoden ajan ja minut tunnetaan täällä. Olen kuullut, että joillakin oli ennakkoluuloja, mutta toiset tiesivät paremmin.

Pappi vai muusikko?

Seurakuntapapin työ on Suokunnaan alkuperäinen kutsumus. Tai oikeastaan ennen sitä hän halusi kanttoriksi.

— Olen harrastanut musiikkia koko ikäni. Kuorolaulua, yksinlaulua, pianonsoittoa, urkujen soittamista ja trumpettiakin. Lauloin Radion sinfoniakuorossa. Tarvittaessa voisin varmaan olla kanttorinakin, mutta jätän sen mielellään seurakuntamme taitaville muusikoille. Minulla on ihan tarpeeksi tekemistä löytää julistajana ja opettajana jotakin tuoretta sanottavaa, kertoo Suokunnas.

Lukiossa Suokunnas päätti jättää musiikin harrastukseksi ja pyrkiä teologiseen tiedekuntaan.

— Luin Martti Lutherin Sidotun ratkaisuvallan, evankelisen liikkeen perustajan Fredrik Gabriel Hedbergin kirjoja ja muuta teologiaa. Koin kutsumuksekseni Jumalan sanan julistamisen ja seurakunnan hoitamisen. Seurakuntatyö jäi valmistumisen jälkeen kuitenkin yhteen kesään.

Suokunnas kutsuttiin kansanopistoon opettajaksi, yliopistoon tutkijaksi ja sitten herätysliikejohtajaksi. Hänen asiantuntemustaan arvostettiin myös kirkon johdossa, joten hän päätyi virsikirjaa ja jumalanpalvelusta uudistaneisiin komiteoihin.

— Kävi vain niin, että minua ruvettiin pyytämään erilaisiin tehtäviin. Vasta sitten, kun aloin itse hakea, minua ei heti valittukaan, nauraa Suokunnas.

Hakunilassa Suokunnas saa tehdä sitä, mitä varten hän alun perin lähti opiskelemaan.

— Jumalanpalvelukset, kasteet, häät ja hautajaiset sekä niihin liittyvät toimituskeskustelut vievät suurimman osan ajasta. Tarja Meijerillä ja minulla on lisäksi aluevastuu. Minun alueeni on Länsimäki-Rajakylä, mikä sopii hyvin, sillä asun itse Rajakylässä. Lisäksi olen pappina mukana diakoniatiimissä, Suokunnas luettelee.

Suokunnas on seurakuntatyöstä innoissaan.

— Pyrin olemaan mahdollisimman paljon liikkeellä papin paita päällä. Mitä paremmin ihmiset tuntevat papin, sen helpompi häntä on lähestyä. Toimituskeskustelut ovat tärkeitä, samoin sururyhmä. Länsimäen kirkon miesten piiri on ollut iloinen yllätys, siellä uskalletaan kysyä papilta hankalia kysymyksiä. Työyhteisöstä minulla on pelkkää hyvää sanottavaa, työtoverit ovat mukavia ja reiluja, Suokunnas iloitsee.

Riitely rikkoo yhteyden

Suokunnaalla on SLEY:stä paljon hyviä muistoja ja hän arvostaa omaa evankelista perinnettään. Siitä kertoo keittiön pöydän nurkalla oleva Siionin Kanteleen, liikkeen laulukirjan, uusi versio, jota Suokunnas on ollut toimittamassa. Parhaillaan hän viimeistelee SLEY:n paikallisosastojen 100-vuotisjuhlakirjaa.

Ilman rakkautta evankelisuuteen ja siinä mukana oleviin ihmisiin hän ei varmaan olisi jaksanut 15 vuotta liikettä repivän kiistan keskellä. Varsinkin, kun työtaakka oli epänormaalin suuri.

— Toiminnanjohtajan ja Sanansaattaja-lehden päätoimittajuuden lisäksi hoidin viime vuodet lähetysjohtajan tehtäviä. Kun lähdin, tilalleni palkattiin kolme ihmistä. Yhdistyksen hallitus myönsi jo monen vuoden ajan, että asialle pitäisi tehdä jotakin, mutta mitään ei kuitenkaan tehty, Suokunnas kertoo.

— Yhdistyksen sisäistä jännite- ja ristiriitatilannetta olin kestänyt mielestäni ihan riittävästi. Olin järjestön 130-vuotisen historian kolmanneksi pisimpään toiminut johtaja. Vielä 1990-luvun alussa ajattelin, että tilanne laukeaa, mutta kun niin ei tapahtunut, tuli sellainen olo, että elämässä pitää olla aikaa itselle ja perheelle, kertoo Suokunnas, jolla on vaimo, kolme aikuista lasta ja kolme lastenlasta.

Eniten Suokunnasta ahdisti se, että kiista pappeudesta rikkoi sekä herätysliikkeen että kirkon sisäistä yhteyttä.

— Katsomuksia voi ja saa olla erilaisia, mutta kirkko on Kristuksen ruumis, jonka jäsenet tarvitsevat toisiaan. Vuosien ajan puhuin ja kirjoitin siitä, että herätysliike ei saa laiminlyödä tätä yhteyttä. Sitten ajattelin, että minun pitää olla valmis näyttämään omilla teoillani, että seison sanojeni takana ja hain papiksi seurakuntaan.

Valmiiksi hävinnyt mies

Kun Suokunnas viisitoista vuotta sitten aloitti SLEY:n toiminnanjohtajana hän oli omien sanojensa mukaan jo valmiiksi hävinnyt mies. Suokunnas oli yhdistyksen johtokunnan jäsenenä sillä puolella, joka 1980-luvulla asian noustessa esille ehdotti, ettei evankeliumiyhdistys ottaisi naispappeuteen kantaa. Toisin kuitenkin kävi: johtokunta otti niin sanotussa Kallion kokouksessa jyrkän kielteisen kannan naispappeutta vastaan.

SLEY:n johtajana Suokunnas ajatteli, että hänen on hyvä noudattaa työnantajansa virallista kantaa. Hän ymmärsi, että kyse on raamattunäkemyksestä. Sen vuoksi hän kieltäytyi yhteistyöstä naispappien kanssa ja perusteli perinteistä käsitystä pappisviran kuulumisesta vain miehille. Samalla hän kuitenkin yritti rakentaa siltaa eri osapuolten välille.

— Vähitellen huomasin, että tämä niin sanottu virkakysymys saa kohtuuttoman aseman, rikkoo yhteyden ja ajaa ison herätysliikkeen ja lähetysjärjestön nurkkaan. Samalla katoaa mahdollisuus pitää esillä varsinaista asiaa eli evankeliumin julistamista sanoin ja teoin.

Suokunnas alkoi tehdä työtä myös naispappien kanssa ja suositteli samaa muillekin. Koska hän kuitenkin halusi pitää evankelisen liikkeen kasassa, hän ei lähtenyt ajamaan muutosta pakolla.

— Nyt, kun olen töissä seurakunnassa, jossa työtovereinani on useita naispappeja, jotkut entiset työtoverini saattavat syyttää minua luopioksi. Mutta pitää olla rehellinen itselleen. Olen väsynyt koko naispappi- ja miespappi-teemaan. Olemme kaikki yhtä lailla sanan palvelijoita ja yritämme yhdessä auttaa kanssakulkijoita.

— Uskon, että tämän saman kehityskaaren kulkee vielä moni muukin. Lopulta rintamalinjan toiselle puolelle jäävät vain jyrkimmät, jotka ehkä perustavat oman kirkkonsa tai liittyvät johonkin muuhun. Toivon kuitenkin, että evankelisen liikkeen nykyinen johto tekisi kaikkensa tämän kehityksen estämiseksi, Suokunnas sanoo.

Evankelisen liikkeen kenttäväki on Suokunnaan mukaan avarampaa kuin sen johtajat. Ongelma on siinä, että itsensä uhatuksi tunteva vähemmistö osaa koota joukkonsa paremmin vuosikokouksiin, joissa hallitus valitaan.

Jeesus ei mittaa ihmisiä

Vaikka Suokunnas on oman valintansa tehnyt, hän ymmärtää myös toisinajattelevia, jotka pitävät suhtautumista naispappeuteen omantunnon kysymyksenä ja sitovat torjuvan näkemyksensä tulkintaansa Raamatusta.

— Vaikka ajattelisikin asiasta perinteiseen tapaan, ei virkakysymyksestä silti saisi tehdä asiaa, johon kaikki muut asiat lukitaan. Luterilaisen opin mukaan tällainen kirkolle luovuttamaton asia on vanhurskauttamisoppi, ei mikään muu.

Kun papin sukupuolesta tehdään oikean uskon mittari, on vaara, että todellinen ydinasia hukkuu.

— Vanhurskauttamisoppi on vaikea sana, mutta asian voi selittää niin, että kyse on siitä, kelpaanko minä Jumalalle tällaisena kuin olen. Kelpaanko myös monin tavoin puutteellisena ja epäonnistuneena ihmisenä?

— Kirkon sanoma on, että Jumala hyväksyy ihmisen. Jeesus ei mittaa ansioita, ei pisteytä. Hän yllättää ja sanoo: kaikki on annettu anteeksi, tule luokseni sellaisena kuin olet. Nykyaikana on paljon väsyneitä, katkeroituneita ihmisiä, jotka kaipaavat kuulla sanomaa armollisesta Jumalasta ja siitä, että taivaan ovi on auki. Armo on kirkon ydinasia, ei papin sukupuoli, kiteyttää Suokunnas.