Kaikkein kauhein asia olisi kuolla itselleen olemalla katkera. Tätä mieltä on Anu Mylläri, 28-vuotias esikoiskirjailija. Kirjassaan Adoptoitu (Otava) nuori nainen käsittelee hylkäämistä, muukalaisuutta ja ennakkoluuloja peilaten niitä omiin kokemuksiinsa.

Mylläri on ensimmäisiä Suomeen tuotuja tummaihoisia adoptiolapsia. Hän syntyi Bangladeshissa ja varttui Pohjanmaalla. Kirjassaan Anu kertoo siitä, millaista pohjalaisen sielun on elää aasialaisessa kehossa.

Hän on kokenut hylkäämisen kaksi kertaa. Adoptioäidin hän menetti kahdeksanvuotiaana ja isän kymmenen vuotta myöhemmin.

— Olen ollut kasvotusten läheisteni kuoleman kanssa. Elämä on silti jatkunut minulta lupaa kysymättä. Haluan kasvaa ja mennä eteenpäin kohti sitä elämää, joka on minulle tarkoitettu — sellaista omannäköistä ja -kokoista.

Suorittaminen levinnyt perhesuhteisiin

Jokainen meistä on kokenut hylkäämistä tavalla tai toisella jossakin elämämme vaiheessa. Siihen kokemukseen ei tarvita adoptiota tai muusta väestöstä erottuvaa ulkonäköä. Yksinäisyys on ihmisen peruskipu ja hylätyksi tuleminen suurin pelko.

Anu Mylläri sanoo, että kasvuun tarvitaan usein kipua.

— Kipu on ihmisen kasvun edellytys. Se ei ole paha asia, sillä kivusta syntyy aina jotakin uutta. Nykyaikana pelätään kipua ja kuolemaa. Tilannetta kuvaa hyvin se, että joulu on koko kansan juhla, mutta monet eivät ymmärrä pääsiäiseen liittyvän kuoleman merkitystä. Unohdetaan, että kyse on kokonaisen uuden aikakauden alkamisesta.

Anu Myllärin mielestä vastauksien etsiminen vain omasta itsestä on kuin heittäisi ankkuria omaan köliin. Ei ihme, että monet meistä ajelehtivat holtittomasti milloin minkäkin tuulen mukana.

— Länsimainen ihminen on tottunut mittaamaan kaiken materiaalisilla arvoilla. Minua huolestuttaa se, että kaupallisuus ja suorittaminen ovat levinneet myös perhesuhteisiin.

— Koska adoptiovanhemmilla on usein taustalla omia pettymyksiä, adoptiolapseen kohdistuvat odotukset saattavat olla epärealistisia. Rakastaminenkin vaatii opettelua. Lapsilla ei nimittäin ole palautusoikeutta.

Ammattini ei ole adoptoitu

Tässä on Anu, adoptoitu. Ihmisten suhtautuminen saa minut kokemaan, että adoptoituna oleminen on ammattini. Pidän tahdottomana tapaa, jolla minua määritellään lähtökohtieni kautta. Se on minusta sama, jos suomalainen ystäväni esiteltäisiin kertomalla: ’Tässä on Maija. Hän on viettänyt ensimmäiset kuukautensa keskoskaapissa. Siksi hieman alikehittyneet raajat.’

Anu Mylläri sanoo, että adoptiolasten on vaikea löytää paikkaansa suvaitsevaisuuskeskustelussa, joka painottuu maahanmuuttajiin. Silloin harvoin, kun puhutaan kansainvälisistä adoptioista, painopisteenä on ennemmin se, kuinka suloinen ja eksoottinen pieni tulokas on. Kerrotaan, kuinka kurjista oloista lapsi on pelastettu ja miten hienot oltavat hänellä nyt ovat.

— Köyhä yhteisö kehitysmaassa voi joissain tapauksissa tarjota orpolapselle paremman turvan kuin vauras länsimaalainen koti, jossa vanhempien ajasta menee paljon itsensä kehittämiseen ja oman uransa luomiseen.

Mylläri mainitsee esimerkkinä onnistuneet kummilapsi-projektit, joiden avulla lasta tuetaan taloudellisesti Suomesta käsin.

Anu on joutunut selittämään taustaansa yhä uudelleen ja uskoo, että joutuu tekemään niin jatkossakin.

— Vaikka siihen on tottunut, silti loputtomat ja epähienot kysymykset väsyttävät. Suhtaudun ymmärtäväisesti aitoihin kysymyksiin, mutta totta kai röyhkeys loukkaa aina. Minun on pitänyt itse oppia, etten ole koko ajan tilivelvollinen kaikille.

Tummaihoinen nainen armeijan harmaissa

Anu Mylläri on toiminut tienraivaajana ennen kirjansa kirjoittamistakin. Hän suoritti asepalveluksen Suomen armeijassa ensimmäisenä tummaihoisena naisena. Pienen tumman naisen liittyminen perinteiseen nuorten miesten instituutioon vaikuttaa melkein tahalliselta rajojen ja sietokyvyn kokeilemiselta.

— Se ei ollut yritystä todistaa suomalaisuuttani eikä pärjäämistäni. Se oli vain yksi mahdollisuus, johon minulla suomalaisena naisena on oikeus, Anu painottaa.

Hän tietää, että suurin yksittäinen rasistinen ryhmä ovat nuoret miehet, mutta uskoo armeijan mahdollisuuksiin muuttaa asenteita — ei kaikki paha tule rajan takaa.

Ajatus kirjan kirjoittamisesta alkoi kyteä armeija-aikana. Mylläri haki ja sai apurahan, joka salli koko kesän kestäneen päätteen ääressä istumisen.

— Kelasin kirjan kirjoittamista jo kuusi vuotta sitten, mutta silloin minulla ei ollut taloudellisia resursseja kirjoittaa. Olen tyytyväinen siihen, että asia sai kypsyä. Aikuiseksi kasvettuani olen saanut uutta näkökulmaa, enkä ole antanut teini-iän kypsymättömyyden pursuta paperille.

— Nyt, kun olen ollut tekemisissä monien adoptiovanhempien kanssa, olen oppinut ymmärtämään paremmin myös omia vanhempiani.

Anu Mylläriä ei kiinnosta juurimatkailu, eikä hän ole käynyt synnyinmaassaan sen jälkeen, kun hänet pienenä sieltä vietiin. Mutta taustaansa hän kantaa aina itsessään. Vasta aikuisena hänelle selvisi, että hänen kolmas nimensä Rohima tarkoittaa armahdettu. Pohjalaiset vanhemmat halusivat säilyttää sen ja täydensivät nimeä vielä tietämättään. Anu merkitsee nimittäin armoa.

— Mielestäni jokaisen tulisi löytää oma armollinen Jumalansa, sanoo Anu Rohima, kaksinverroin armahdettu.