Ikkunan läpi
Ovatko iäkkäät
vanhempasi elossa? Soita heille tänään. Lähditkö aamulla kotoa huonolla
tuulella, hyvästiä sanomatta? Selvitä välisi. Etkö antanut huomiota
lapsellesi, vaikka tiesit hänen sitä odottavan? Korjaa asia tänään. Jätä
uutiset ja lempiohjelmasi väliin ja keskity lapseesi. Onko työpaikallasi
henkilö, jonka naamataulu ei sinua miellytä? Kutsu hänet kylään.
Elä tänään niin kuin tahtoisit elää, jos sinulta kolmenkymmenen vuoden
kuluttua kysyttäisiin, mitä olisit tehnyt toisin keväällä 2006, jolloin
lintuinfluenssa rantautui Eurooppaan.
Minun ainakaan ei tarvitse odottaa kolmeakymmentä vuotta, jotta tietäisin,
mitä vastaisin. Tiedän liiankin hyvin oman elämäni kipupisteet. Silti
muutosta ei tapahdu, ei ainakaan niin nopeasti kuin toivoisin. Ei ainakaan,
jos en tietoisesti pohdi asioiden tärkeysjärjestystä.
Sillä kuka meistä kolmenkymmenen vuoden kuluttua muistaa palkankorotuksen tai
etenemisen työuralla? Ihmiset me muistamme. Elävät ja kuolleet, rakkaat ja
etäisemmät. Tiedostin asian kristallinkirkkaasti istuessani raitiovaunussa
Mannerheimintiellä.
Olin palaamassa pitkästä työkokouksesta. Ja äkkiä näin raitiovaunun ikkunasta
veljeni, joka käveli ihmisvilinässä. Näin hänen kasvonsa. Ja ne olivat
rakkaat. Niin rakkaat, että kyyneleet nousivat silmiini.
Tietääkö hän, miten paljon hänestä välitän? Näppäilin numeron kännykästä ja
päätin kertoa sen hänelle. I love you? No ei, vaan niin kuin meilläpäin on
tapana: Mitä kuuluu? Miten tytöt voivat? Olisi mukava tavata. Nähdään ensi
viikonloppuna.
Tämä päivä on vielä nuori. Ja se sisältää monia käyttämättömiä
mahdollisuuksia. Herra, opeta minua laskemaan päiväni oikein, että saisin
viisaan sydämen.
