Ovatko iäkkäät vanhempasi elossa? Soita heille tänään. Lähditkö aamulla kotoa huonolla tuulella, hyvästiä sanomatta? Selvitä välisi. Etkö antanut huomiota lapsellesi, vaikka tiesit hänen sitä odottavan? Korjaa asia tänään. Jätä uutiset ja lempiohjelmasi väliin ja keskity lapseesi. Onko työpaikallasi henkilö, jonka naamataulu ei sinua miellytä? Kutsu hänet kylään.

Elä tänään niin kuin tahtoisit elää, jos sinulta kolmenkymmenen vuoden kuluttua kysyttäisiin, mitä olisit tehnyt toisin keväällä 2006, jolloin lintuinfluenssa rantautui Eurooppaan.
Minun ainakaan ei tarvitse odottaa kolmeakymmentä vuotta, jotta tietäisin, mitä vastaisin. Tiedän liiankin hyvin oman elämäni kipupisteet. Silti muutosta ei tapahdu, ei ainakaan niin nopeasti kuin toivoisin. Ei ainakaan, jos en tietoisesti pohdi asioiden tärkeysjärjestystä.

Sillä kuka meistä kolmenkymmenen vuoden kuluttua muistaa palkankorotuksen tai etenemisen työuralla? Ihmiset me muistamme. Elävät ja kuolleet, rakkaat ja etäisemmät. Tiedostin asian kristallinkirkkaasti istuessani raitiovaunussa Mannerheimintiellä.
Olin palaamassa pitkästä työkokouksesta. Ja äkkiä näin raitiovaunun ikkunasta veljeni, joka käveli ihmisvilinässä. Näin hänen kasvonsa. Ja ne olivat rakkaat. Niin rakkaat, että kyyneleet nousivat silmiini.

Tietääkö hän, miten paljon hänestä välitän? Näppäilin numeron kännykästä ja päätin kertoa sen hänelle. I love you? No ei, vaan niin kuin meilläpäin on tapana: Mitä kuuluu? Miten tytöt voivat? Olisi mukava tavata. Nähdään ensi viikonloppuna.
Tämä päivä on vielä nuori. Ja se sisältää monia käyttämättömiä mahdollisuuksia. Herra, opeta minua laskemaan päiväni oikein, että saisin viisaan sydämen.