Rippikoulussa poikkeuksellisen väkivaltaisesti käyttäytyneet nuoret ja 13-vuotias verivaloja tehnyt tyttö saivat nuorisopappina toimineen Merja Hermosen etsimään syitä siihen, miksi paha kiehtoo nuoria.

Kiinnostus laajeni tutkimustyöksi, jonka tuloksista syntyi väitöskirja. Liedon vt. kappalaisena työskentelevä Hermonen väittelee aiheesta lauantaina 8.4. Tutkimus löytyy myös kirjakaupoista nimellä Pimeä hehku.

Hermosen aihe on raju, mutta lähestymistapa analyyttinen. Hermonen lähestyy aihetta tutkijan, ei papin roolissa. Tosin pari kertaa hän kertoo nuorten ja nuorten aikuisten elämäntarinoita kuunnellessaan joutuneensa myös terapeutin rooliin.

Tutkimus perustuu 36 haastatteluun ja laajaan, 70 paikkakunnalta peräisin olevaan poliisiaineistoon. Teoreettista taustaa haetaan monelta tieteenalalta sekä kotimaisesta että kansainvälisestä tutkimuksesta.

Poliisiaineisto on mukana sen vuoksi, että saatananpalvontaan liittyy rikollisuutta hautausmaavandalismista omaisuus- ja väkivaltarikoksiin. Monet saatananpalvontaan kytketyt rajut väitteet eivät kuitenkaan pidä paikkaansa, eikä ilmiö ole mikään suuri uhka yhteiskunnalle.
Keravalla vuonna 1999 tapahtunutta rituaalimurhaa Hermonen ei tutki, mutta se vaikutti tutkimuksen pitkittymiseen. Tavallaan Keravan tapaus oli myös pienehkön muoti-ilmiön kulminaatiopiste. 2000-luvulla saatananpalvonta on Hermosen mukaan selvästi hiipunut.
Hermonen erottaa saatananpalvonnan ja satanismin toisistaan, mille löytyykin vankat perusteet.
Satanismi on vastakulttuuria, jota kiinnostavat pimeät, valtakulttuurille ja etenkin kristinuskolle vastakkaiset arvot. Keskeistä on itsensä toteuttaminen ja hedonismi. Ihminen on eläin, jolla on oikeus seurata vaistojaan. Olemukseltaan satanismi on ateistista, saatana on symbolinen hahmo.

Saatananpalvoja taas uskoo saatanaan. Sitä rukoillaan, palvotaan ja pelätään, siltä pyydetään voimaa ja sen katsotaan olevan maailman hallitsija heikon ja tyrannimaisen Jumalan sijasta. Kun satanistille rituaalit ovat psykologiaa, saatananpalvojalle ne ja myös rikokset ovat ryhmään sitoutumista ja itsensä uhraamista.

Saatananpalvojien tausta on Hermusen mukaan raju: hylkäämisen kokemuksia, alkoholismia, mielenterveysongelmia, perheväkivaltaa, koulukiusaamista, erilaisuuden ja voimattomuuden kokemista. Oma minäkuva nähtiin pahaksi ja sitä myös vahvistivat ympäristön antamat leimat. Nuori etsi turvaa samanmielisten seurasta. Jos tällä tielle jäätiin pysyvästi, seurauksena oli mielenterveysongelmia, vankila ja osalla itsemurha.

Saatananpalvojiksi ryhdytään yleensä hyvin nuorena, tyypillisimmin kiinnostus alkoi 12–13-vuotiaana. Satanistiksi, varsinkin Hermosen tyypittämäksi rationalistiseksi satanistiksi, tullaan hiukan vanhempana ja kotitausta on yleensä parempi. Moni kirjassa haastateltu satanisti valmistui hyvään ammattiin ja perusti perheen.

Metallimusiikilla, etenkin black- ja death-metallilla on tärkeä rooli sekä saatananpalvonnassa että satanismissa, mutta useimmille ”metallisatanisteille” kyse on musiikillisesta ja kulttuurisesta tyylistä.

Saatananpalvonnasta irtautuminen on Hermusen mukaan vaikea prosessi, johon monesti liittyy uskoontulo. Satanismista sen sijaan voi myös liukua tai kasvaa pois esimerkiksi kohti muunlaista vaihtoehtouskonnollisuutta.