Kuntokallion kurssikeskuksen pihalla Sipoossa on aurinkoisena lauantaiaamuna rauhallista. Jokunen nainen kävelee pitkin tietä ja pieniä poikia kirmaa edestakaisin lumen seassa.

Sisällä ruokalarakennuksessa ollaan lopettelemassa aamiaista. Pastori Lea Karhinen juttelee vaaleahiuksisen äidin kanssa ja tekee lähtöä ulos.
— Puoli kymmeneltä alkaa aamuhartaus pihalla.

Vartin päästä letka naisia ja lapsia kävelee lastenohjaajan johdolla hissukseen piha-aukiolle. Muodostetaan piiri, käsi käteen. Kynttilälyhty laitetaan keskelle. Paikalla on 17 äitiä Vantaan yksin- ja yhteishuoltajat ‑yhdistyksestä ja heidän 26 lastaan yksivuotiaasta kaksitoistavuotiaaseen. Kohta ilmoille kajahtaa laulu.
— Me seisahdumme piiriin näin, on käsi kädessä, jokaisella sisko tai veli vieressä…

Laulun jälkeen on Isä meidän ‑rukouksen aika. Yksi pikkupoika livahtaa piiristä omille teilleen läheiseen lumihankeen. Lopuksi lauletaan vielä Jumalan kämmenellä ‑laululeikki ja seuraavaksi joukko lähtee kiertämään kukin omien lastensa kanssa luontopolkua Kuntokallion pöpelikköön.

Äidit tulivat lapsineen leirille edellisenä päivänä illansuussa. Bussikuljetus toi ja vie heidät pois sunnuntaina. Jotkut tulivat omalla autolla. Kaikki ovat aika hiljaisia, jokainen omissa ajatuksissaan. Kukaan ei erityisemmin höpötä, hössötä tai ilakoi.

Osa äideistä on aiemmilta leireiltä tai yhdistyksen kokoontumisista tuttuja toisilleen, osa ensikertalaisia. Alkukankeutta varmaan, mutta ihme ettei edes hyvä keli kirvoita jutustelua. Lapsetkaan eivät paljon pompi sinne tänne, vaan pysyvät siististi ruodussa.

Perheet lähetetään luontopolulle tietyin väliajoin. Ensimmäisten joukossa ovat Maritta Kröger ja hänen poikansa Tommi Haverinen. Polun rasteilla on kysymyksiä eläimistä.
— Mitä lampaanvillasta voi tehdä? kysyy Kröger pojaltaan.
— Viittoja. Ja ne varvasjutut, vastaa viisivuotias.

Kröger on ollut pitkään yksinhuoltaja. Hänellä on Tommin lisäksi 12-vuotias tytär, joka ei enää halunnut lähteä leirille mukaan, vaan meni isänsä luokse.

Krögerille tämä on kuudes kerta, kun hän on leirillä mukana.
— Olen juurtunut tähän leiriin. Tänne tulo on minulle jo tapa, kun ei ole uutta puolisoa taivaasta tipahtanut, eikä tullut prinssiä laulamaan parvekkeen alle, kertoo Kröger nauraen.

Kröger on huolissaan kirkon nykyisen toiminnan suuntautumisesta. Yksinhuoltajien leireille olisi tulijoita. Tämä seurakuntien diakoniatyön järjestämä leiri kaksi kertaa vuodessa on hieno asia, mutta lisää kaivattaisiin.
— Yksinhuoltajalla ei ole omaa aikaa. Se, että täällä leirillä saa iltapäivän hengähtää ilman lapsia, on monelle iso asia.
— 2000-luvun alussa yksittäisillä seurakunnilla oli tarjolla yksinhuoltajien leirejä ja enemmän muutakin toimintaa heille, mutta nykyisin kirkko keskittyy parisuhdetyöhön.

Luontopolun kiertäjät kohtaavat matkallaan ainakin koiran, siilin, jäniksen, talitintin, kanan ja kukon, jolta munat olivat hukkuneet hankeen. Onneksi paikalla on monta tarkkasilmäistä lasta, jotka erottavat munat hangesta ja auttavat kukkoa löytämään ne.

Kierroksen lopuksi jokainen saa haluamansa eläinleiman käden selkään. Yhdestä perheestä tuli lasten mukaan possuperhe, kun kaikki äitiä myöten halusivat possunkuvan.

Päivä jatkuu ulkoilulla. Mikäpäs siinä, kun Hämeenkylän seurakunnan tehokas lastenohjaaja-nelikko, Anette Kettunen, Tuija Kouvo-Koskinen, Eija Lindholm ja Martina Rönty, on tilannut upean keväisen päivän. Illalla mukaan leirille tulee vielä Vantaankosken seurakunnan lastenohjaaja Ritva-Leena Tuuli.

Naisia lähtee kävelylle ja ”shoppailemaan” pieneen lähikauppaan, osa sauvoo lenkin kauniissa ympäristössä. Flunssaiset eivät tällä kertaa jaksa liikkua, mutta he viettävät aikaa sisätiloissa rauhassa istuen ja jutellen. Pihalla paistatellaan auringossa. Yksi nuhanenä on äiti Anu Pulkkinen.

— Aiemmin, kun ero ei vielä ollut selvä, tarvitsi enemmän vertaistukea, mutta nyt minulle riittää, että käyn kaksi kertaa vuodessa täällä Kuntokallion leirillä.

Samoilla linjoilla on Arja Kouhia, yksi leirin konkareista.
— Minusta täällä on aina mukavaa. Rentoa oloa, tapaa vertaisiaan, saa ihanaa ruokaa ja ulkoilumaastot ovat hienot.

Lapset jäävät äitien liikuntahetken ajaksi lastenohjaajien hoiviin. Paikalla on myös Ryhmä X ‑ohjelmapalvelutoimistosta nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaaja Sampo Haapaniemi, joka pelaa isompien lasten kanssa sählyä. Mies ei ole yksin- ja yhteishuoltajien leirillä ensimmäistä kertaa, vaan on ollut mukana omien sanojensa mukaan viisi tai kuusi kertaa. Niin kuin lastenohjaajatkin.
Aurinkoisella pihamaalla keinutaan ja pelataan sulkapalloa, mutta suurin osa lapsista viehättyy mäenlaskusta. Päästäkseen alas mäkeä joutuu oikein jonottamaan pulkassa kärsivällisesti istuen omaa vuoroaan. Pulkalla luistaa loistavasti, mutta liukurit tahtovat jumittua ensimmäiseen mutkaan.

Lastenohjaajien kunto kohoaa heidän juostessaan edestakaisin mäessä. Pienimmäiset kun pääsevät hyvin mäkeä alas, mutta ylöstulossa tarvitaan aikuisen apua ja tsemppaamista. Pastori kulkee yhden lapsen kanssa käsi kädessä, mutta kutsu käy jonnekin toisaalle ja pieni käsi vaihtuu toisen aikuisen käteen.

Kun vatsa on täytetty riisillä ja kanakastikkeella, äidit siirtyvät yhdessä jumppasaliin ja lapset menevät ohjaajien kanssa meren jäälle. Jäällä pilkitään ja rantanuotiolla paistetaan tikkupullia. Lämmin mehu kruunaa ulkoilun. Pienimmäiset tuhisevat päiväunillaan sisällä perheiden omissa huoneissa.

Perheneuvoja Sari Elenius on tullut paikalle vetämään rentoutusta. Saliin on laitettu piiriksi patjat, johon naiset hiljaisesti menevät istumaan. Ennen kuin Elenius pääsee ääneen, Lea Karhinen tiedottaa päivän ohjelmasta.
— Tämän jälkeen menette ruokalarakennukseen päiväkahville. Siis vain te äidit, me olemme lasten kanssa.
Joukosta kuuluu spontaani ”ihanaa!”

Kehon jännityksen ja rentoutuksen vuorottelun jälkeen naiset käyvät patjalle makuulle ja Elenius laittaa musiikin soimaan. Kappale on melkoisen moderni ja jämäkkä sovitus varmaan jokaiselle tutusta virrestä Soi kunniaksi Luojan.

Musiikki vaihtuu rauhallisemmaksi, kauniiksi naisen lauluksi. Lähdetään mielikuvamatkalle. Silmät kiinni äidit kuvittelevat itsensä aurinkoiseen sveitsiläiseen kesämaisemaan, jossa kävelevät reppu selässä. Matka jatkuu vuorta ylöspäin. Lopulta ollaan huipulla ja katsellaan sieltä alas. Huipulla ollessa kukin miettii elämänsä neljä tärkeintä asiaa.

Vuorelta palataan alas hiljaa ja varovasti. Avataan silmät ja palataan nykyhetkeen.

Mielikuvamatkan jälkeen jokainen saa kertoa omat tärkeimmät asiansa muille kuvakorttien avulla. Jollekulle tärkeintä on vertaistukiryhmä tai lasten kauniit sanat äidille, toiselle taas työ tai uusi parisuhde.

Tärkeimpien asioiden jälkeen mietitään omaa sen hetkistä elämää ja piirretään siitä puu. Puun juuret ovat vertauskuvallisesti voimavaroja, runko vahvuuksia, hedelmät sitä, miten vahvuudet näkyvät käytännössä, ja lehdet varjoja. Naiset pohtivat elämäänsä hiljaa tykönään ja kirjaavat tuntojaan piirretyn puun viereen musiikin soidessa taustalla.

— Oliko vahvuuksia vaikea löytää? kysyy Elenius.
— No ei ollut, vastaavat naiset melkein kuorossa.
— Minä menen sisulla eteenpäin, sanoo yksi.
— Minä olen jalat maassa ‑tyyppi, vakuuttaa toinen.

Suoran käytännön vinkin kertoo äiti, joka oli saanut tarpeekseen siitä, että kotona oli kaikki niin sanotut miesten työt tekemättä.
— Olin kyllästynyt siihen, että ystävät ja kaverit aina vain päivittelevät, kuinka jaksan kolmen pienen lapsen kanssa, mutta konkreettista apua ei heiltä tullut. Yhtenä päivänä sitten tilasin tällaisen, tiedättekö, vuokra-aviomiehen! Hän tuli meille, teki kolme tuntia tiiviisti töitä ja laittoi rempallaan olevat paikat kuntoon.

Vuokra-aviomies herättää hilpeyttä, mutta tilanne on monelle tuttu: voivottelijoita riittää, mutta käytännön teot puuttuvat. Osansa kritiikistä saavat niin kummit kuin naapuritkin. Kiinnostus vuokra-aviomiehen palveluihin heräsi. Mutta se vain mietityttää, että kuinka kalliiksi se mahtaisi tulla.
— Niin, mutta kuinkahan moni oikea aviomies saa samassa ajassa yhtä paljon aikaan? nauretaan yhdessä.

Mietitään vielä omia puita, mistä kaikesta se on kasvanut ja todetaan, että sitä voi ja kannattaakin miettiä vielä iltapäivällä ja kotona. Ilmoille viriää keskustelua vieressä istuvien kanssa. Loppurentoutuksen jälkeen äidit siirtyvät kahville.

Äidit istuvat pöytiin vieri viereen ja vihdoinkin: puheen pulina täyttää kahvitteluhuoneen, äidit juttelevat toistensa kanssa ja ilmoille kiirii iloista hyvänolon ja vapautumisen tunnelmaa. Parin tunnin mielikuvamatkailu ja avoin keskusteluilmapiiri tekivät ihmeen hyvää. Ehkä kahvillakin on osuutensa. Vie aina vähän aikaa ennen kuin aikuinen tutustuu.

Uima-allasrakennuksesta kuuluu Frederikin ääni. Laulaja ei tosin — tai onneksi — ole livenä paikalla, mutta soittimesta tuleva musiikki tempaa jäseniin liikettä. Vesi lorisee altaaseen. Vesijumpan ohjaaja Jenni-Julia Koskinen odottelee ensimmäistä naisryhmää saapuvaksi.
Yksi kerrallaan äitejä alkaa tulla paikalle. Taustamusiikki vaihtuu ulkomaalaiseksi ja syke tarttuu jumppareihin.
— Allasbileet! Missä meidän juomat ovat? kaikuu kikatus salissa.

Vantaan yksin- ja yhteishuoltajien puheenjohtaja Anne Kae ei tällä erää mene jumppaamaan, mutta seuraa muiden menoa altaan reunalta.
— Kuntokallioon äidit haluavat aina mielellään tulla. He kutsuvat tätä paikkaa paratiisiksi ja sanovat, että lähtevät kylpylään tullessaan tänne!

Vantaan seurakuntien diakoniatyön kanssa yhdessä järjestetty Kuntokallion ”kylpyläviikonloppu” on yksi esimerkki yhdistyksen toiminnasta. Kerran vuodessa lähdetään pidemmälle reissulle, viime vuonna Muumilaaksoon ja tänä kesänä olisi tarkoitus mennä Särkänniemeen.

Yhdistyksen väki käy silloin tällöin teatterissa ja elokuvissa, lasten kanssa ja ilman. Saunailtoja on pari kolme kertaa vuodessa, niitäkin joko lasten kanssa tai vain aikuisten kesken. Niin sanottua olohuonetoimintaa on tarkoitus aloittaa ensi syksynä. Siinä tutustutaan toisiin kahvittelun ja rupattelun lomassa.

— Yhdistykseen voi liittyä vantaalainen yksin- tai yhteishuoltaja. Osoitteesta www.yyl.fi löytyy yhteystiedot. Vantaan kaupunki tukee toimintaamme, mutta yhteistyökumppaneita kaivataan lisää. Sekä rahallinen että henkinen tuki ovat meille tärkeitä.

Uima-altaaseen meno ei näytäkään käyvän kaikilta ihan noin vain, vesi on kylmää. Mutta jumpan päästyä kunnolla vauhtiin kymmenkunta naista keskittyy niin tosissaan nyrkkeilyyn ja potkuihin, että on parempi poistua paikalta.