Kirkonpenkiltäkin voi löytää elämänsä rakkauden. Vaan eipä sitä arvannut lohjalainen Anja Järvi-Kelin, 69, kun vuoden 2002 Kauneimmat joululaulut -tilaisuuteen asteli. Anjan saapuessa kirkkoon se oli täpösen täysi, vain yksi paikka oli jäljellä. Anja istui Åke Kelinin, 84, viereen.

— Kuuntelin kuinka hienosti mies lauloi bassoäänellään. Ajattelin, että vieressäni istuu varmaan eläkkeellä oleva rovasti.

Tilaisuuden loputtua ulos mentäessä kirkon ovilla oli ruuhkaa ja kaksi toisilleen tuntematonta alkoivat jutella keskenään. Anja kysyi miehen nimeä.

Tuli toinen joululaulutilaisuus, jossa Anja ja Åke tervehtivät jo toisiaan. Niiden laulujen jälkeen kävi ilmi, että he molemmat olivat itsekseen aikoneet mennä seuraavalla viikolla Lohjan Laurentius-salille konserttiin. He sopivat menevänsä sinne yhdessä.

Samankaltaisia kokemuksia

Konsertissa käynnin jälkeen Anja ja Åke kävivät yhdessä kävelylenkeillä ja keskustelivat. Yhteisiä puheenaiheita löytyi, varsinkin klassisesta musiikista. He nauroivat yhdessä paljon, huumori osui yksiin. Elämäntilanne oli molemmilla samankaltainen: eläkkeellä, leskiä ja entisiä omaishoitajia.

— Kun Åke kertoi käyneensä ennen vaimonsa kuolemaa syöttämässä tätä sairaalassa, ajattelin että ei tuo voi olla mikään turha mies.

Anjan mies oli kuollut vuonna 1981. Eläkkeelle jäätyään Anja oli äitinsä omaishoitajana. Silloin hän ei ajatellut enää mitään parisuhdetta, kuvioon ei oikein mies sopinut. Anja ei paljon voinut yksin ihmisten ilmoilla liikkuakaan, koska äiti tarvitsi kaiken huomion.

Omaishoitajan työ oli raskasta. Monta kertaa näytti siltä, että äiti jo lähtee täältä, mutta ei sittenkään. Luopumista joutui tekemään useasti. Väsyneenä ja hiukan kiukkuisenakin Anja muistaa sähköttäneensä yläkertaan, että "eikö tässä elämässä ole mitään aikataulua!"

Kyllä oli — ja tarkka sellainen.

Helluntaina roihahti

Kevät teki tuloaan. Åke kohteli Anjaa kauniin kohteliaasti. He teitittelivät toisiaan ja kävelylenkit jatkuivat, mutta toisen luona ei vielä vierailtu. Paitsi sitä Anja ei tiennyt, että hänen talonsa rappukäytävässä pistäytyi varta vasten eräs mies. Åke otti vähän selvää asioista.

Puhelinluettelosta oli löytynyt lenkkiystävän tarkka osoite. Åke meni katsomaan, löytyykö tuttu nimi alakerran taulusta. Nimi löytyi, mutta sen vieressä oli toinen nimi. Mitä ihmettä?

— Kun hoidin äitiäni, asuimme yhdessä. Äitini sukunimi oli vielä nimitaulussa!

Åke oli miettinyt valmiiksi, että jos hän vahingossa törmää Anjaan tutkimusreissullaan, hän sanoisi erehtyneensä rapusta.

Tuli helluntai. Åke soitti ja pyysi Anjaa taas kävelylle. Anja lähti kovin mielellään, hänellä oli silloin jotenkin hyvä ja helpottunut olo.

— Helluntai oli se päivä, että oikein roihahti! Rakastuimme Åken kanssa niin voimakkaasti, että meille tuli pakkoavioliitto. Siitä ei päässyt yli eikä ympäri.

Anja muisti aikaisemman valituksensa aikataulusta. Juuri sinä päivänä hänen äitinsä kuolemasta oli kulunut tasan vuosi. Surullisten asioiden käsitteleminen vaati aikaa, mutta aikataulu oli kuin olikin yläkerran hallussa.

Anja ja Åke kihlautuivat ja heidät vihittiin heinäkuussa 2003. Anja rakastui Åken sisäiseen ja ulkoiseen ryhdikkyyteen.

— Rakkaus on niin iso asia, että se pursuaa yli! Rakkaus on syvää yhteisyyden tunnetta: me kaksi kuulumme yhteen. Mitä useammalla tasolla, sitä rikkaampaa ja elinvoimaisempaa se on.

Aina yhdessä

Nykyisin Anja ja Åke kävelevät aina käsi kädessä tai käsikynkkää. Joskus harvoin, kun he haluavat mennä hiukan vauhdikkaammin, ote irtoaa. Mutta ei pitkäksi aikaa. He ovat aina yhdessä. Jos puolisko lähtee vaikka vain toiseen huoneeseen, kuuluu heti kysymys "mihin menet?" Kylille kumpikaan ei saa mennä yksin.

— Me eläkkeellä olevat pariskunnat olemme hyvässä asemassa siinä, että meillä on aikaa toisillemme.

Muuten, se bassoääninen mies ei ollutkaan rovasti — hän oli kirkkoon kuulumaton upseerikoulutettu ja herrasmies, joka sai teologivaimon. Ja liittyi kirkkoon. Omasta tahdostaan, painottaa vaimo.

Anja Järvi-Kelin puhuu ke 5.4. klo 18.30 elämän iloista ja itkuista Myyrmäen kirkossa.