Hanne Ørstavikin kirja Pappi on vakava ja hidas, surullinen eikä ihan helppo, mutta ehdottomasti taitavan kirjoittajan teos.

Nuori naispappi Liv tulee Etelä-Saksasta töihin Pohjois-Norjaan. Liv pyristelee irti omista raskaista sielunmaisemistaan paikassa, jossa lunta riittää kahlattavaksi, koko ajan tuulee, edessä on meri, vuono ja vuonon takana Venäjä.

Liv on erakkoluonne, huono solmimaan kepeitä ihmissuhteita. Saksalaisen Kristianen itsemurha on kaiken aikaa papin ajatuksissa.

Kristianen Liv näki kevyenä, koska hän tarvitsi keveyttä oman raskautensa vastapainoksi. Jälkeenpäin Liv huomaa, että Kristianen valoisat puolet oli säädetty liian valoisalle. Mikä näytti hänessä vahvalta, turvalliselta ja rauhalta, olikin vain hutera lautta.

"Mitä oli tuo hänen keveytensä, josta tuli liian kevyttä? Tai se raskaus keveydeksi naamioituneena, niin etten minä sitä nähnyt? Sillä tavalla kaikki hänessä vaikutti kaksinkertaiselta, käänteiseltä. Vääristyneeltä?"

Pappi joutuu kuoleman kanssa vastakkain vielä monta kertaa.

Ennen koettu ja parasta aikaa tapahtuva kulkevat rinnakkain, ajatuksenvirtana. Mukana pohdinnoissa on myös 1800-luvun kapina, jonka juuret yltävät satoja vuosia kauemmaksi, saamelaisten ja norjalaisten välisiin kiistoihin oikeudesta maahan ja veteen.

Kirja voitti 2005 Norjan Finlandiaa vastaavan Brage-palkinnon.