Riina Katajavuoren novellikokoelma Kirjeitä Jekaterinburgiin kertoo monenlaisin äänikerroin lasten ja lapsellisten aikuisten mietteistä ja edesottamuksista.

Lapsen näkökulma on hyvin taitavasti tuotu esiin vaikkapa kolmen kertojan monologeista koostuvassa novellissa Viimeinen joulu. Äiti, isä ja Hannele-tyttö kertovat kukin ominaisella äänellään pääasiassa samasta elämästä samassa maailmassa. Kuitenkin näiden kolmen vieraantuvan kokemukset ajautuvat erilleen kuin kidutettavan raajat hevosten vetäessä eri suuntiin. Tämän kammottavan näkökulman ottaa esiin kymmenvuotias Hannele lopussa, jossa hänelle ilmoitetaan vanhempien erosta.

Hauskoja ja vakavia yhtä aikaa ovat erilaisten luusereiden puheenvuorot. Novellissa Iso-Makkonen ja kaveripiiri maalataan traagisia nuoruudenkuvia, kuolemaan ja tuhoon päättyviä lyhyitä elämäkertoja. Niiden kertoja on lopulta tarkkiksen maikaksi päätyvä kaveri, jolle ainoana koko seurueesta käy säällisesti.

Venäjälle sijoittuvat novellit ovat kokoelman parhaita, varsinkin niminovelli, jossa Jekaterinburgissa kokouksessa ollut suomalaismies kirjoittaa kirjeitä sikäläiselle tulkille. Mitään romanssia ei asiasta kehkeydy — niin kuin ei muissakaan näissä novelleissa.

Keskenjäämiset, toteutumattomat mahdollisuudet, hukatut tilaisuudet ja käsistä ryöstäytynyt elämä ovat näiden novellien ihmisten kohtaloita. Joidenkin kertomusten lopussa välähtää pieni toivo, kuten lapsentekoa yrittävän parin tuskaisten aherrusten päätteeksi raskaustestissä näkyvä positiivinen tulos.