Suostumisessa on kysymys irtipäästämisestä ja uudelle avautumisesta. Kun elämä maistuu ja voimme hyvin, ei suostuminen ole meille sen kummemmin ajankohtaista. Sen sijaan elämänkaaren siirtymävaiheissa, elämän taitekohdissa ja kriisien aikana törmäämme suostumiseen, halusimmepa sitä tai emme. Yleensä emme halua, vaan toistamme tuttua entistä silloinkin kun se jo tympäisee, turhauttaa ja uuvuttaa.

Suostumista on kahdenlaista, vapaaehtoista ja pakollista. Vapaaehtoisessa suostumisessa on kaksi tasoa: leikittelevä "no joo" -taso ja käytäntöä lähestyvä vastaanharaustaso.

Leikittelevällä tasolla on mukava viipyä ja herkutella etukäteen sillä, mitä kaikkea rohkeaa tuleekaan tekemään, miten elämä muuttuu ihan kohta aidoksi omaksi elämäksi. Vaan eipä aikaakaan, kun jokin minussa alkaa kyseenalaistaa ja horjuttaa päättäväisyyttäni. Vähitellen koko suostumiskysymys hautautuu arjen kiireitten ja tottumusten alle.

Pakollinen luopuminen johtuu elämän rajallisuudesta, kuten vuosien karttumisesta, kuoleman läheisyydestä tai vakavasta sairaudesta. Käytännön kokemukseni on, että ilman välttämättömyyden pakotusta ei juurikaan tapahdu todellista suostumista.

Elämän onni ja autuus on olla hereillä ja suostua luomisensa prosessiin. Jumala ha-luaa uudistaa meitä koko elämämme ajan, jos vain sallimme. "Tapahtukoon sinun tahtosi." Tämä on Isä meidän -rukouksen suostumisosa. Sen kanssa moni meistä kipuilee koko elämänsä. Paaston aikana on erityisen otollista pysähtyä ja kysyä, mihin minun tulisi elämässäni suostua, mistä päästää irti ja mille avautua.

Irja Askolan sanoin rohkaisen kyselemään: "Mikä elämässäsi olisi toisin, ystäväni, jos ottaisit todesta sen mitä tunnet, uskaltaisit muistaa sen minkä kumminkin tiedät, katselisit sitä minkä melkein jo näet, pukisit arkesi käytännöksi sen mitä unelmana itsessäsi elätät."