Kun tulkiksi lupautunut arabiankieltä taitava pappi Johnny Sabbah tulee Silbano Gowakin kotiin Tikkurilassa, isäntä ja Eero Voutilainen ovat jo ehtineet tutustua toisiinsa. Gowak osaa sen verran Suomea, että kerrostaloasunto ja 8- ja 10-vuotiaat tytöt ovat jo tulleet esitellyiksi. Teevesi on kiehumassa.

Suomesta turvapaikan saanut Sudanin pakolainen Gowak ja evakkolasten järjestötoiminnassa aktiivisesti mukana oleva Voutilainen ovat valmiita kuulemaan toistensa elämäntarinat. Kumpikin odottaa niissä olevan jotakin yhteistä, mutta molemmille on yllätys, miten syvä yhteys parituntisessa tapaamisessa syntyy.

Vaikka kulttuurit ovat erilaisia, pakolaistausta on yhteinen. Siihen liittyvät sodan kauhut, kotiseudun menetys ja tunne siitä, että on vieras, jonka pitää selviytyäkseen sopeutua elämään toisten tavoilla.

Nälkää, sotaa ja kuolemaa

Silbano Gowak syntyi kristittyyn perheeseen Etelä-Sudanissa 1968. Perhe oli suuri, sillä isä oli naimisissa kolmen naisen kanssa. Oman äidin puolelta perheeseen kuuluivat veli ja kaksi siskoa.

— Lapsuuden muistot ovat niin ankaria, että en niitä mielelläni muistele, sanoo Gowak heti aluksi.

Ankaruuteen sisältyvät jatkuva sota ja karut luonnonolosuhteet.

— Isäni oli autonkuljettaja. Perheellämme oli pieni maapalsta ja karjaa. Autoimme äitiä maataloustöissä. Työkalut olivat alkeellisia. Kyläyhteisössä lapsia lyötiin usein, koska heiltä haluttiin parempaa työtulosta.

Gowak sai kuitenkin käydä koulua silloin kun se olosuhteiden puolesta oli mahdollista.

— Sota oli läsnä koko lapsuuteni ajan, mutta välirauhansopimusten aikaan opiskelu onnistui. Etelän ja pohjoisen välisen suuren sodan lisäksi oli heimosotia. Asuimme rajaseudulla ja kylämme joutui usein ryöstelevien arabiheimojen hyökkäyksen kohteeksi. Heillä oli hevoset ja tehokkaat aseet, meillä ei mitään millä puolustautua. Pahinta oli, kun lehmät vietiin, sillä se merkitsi nälkää.

Gowakin mukaan hänen kotikylänsä oli köyhä ja sotaan väsynyt. Myös luonnonolosuhteet aiheuttivat kärsimystä. Jos sateet eivät tulleet, nähtiin nälkää. Samoin kävi, jos hyönteiset tai hiiret söivät sadon. Sairauksia oli paljon, eikä niihin ollut kunnollisia lääkkeitä.

— Varsinkin vauvojen ja lasten kuolema jätti sieluuni syvät jäljet, sitä en voi unohtaa. Enkä sitä, kun kyläämme hyökkäsi panssarivaunu, joka tuhosi savimajat ja ihmisten oli pakko paeta päiväkausiksi metsään.

Vuonna 1983 maan pohjois- ja eteläosan välinen konflikti puhkesi täysimittaiseksi sodaksi.

— Sen jälkeen sodasta tuli jatkuvaa. Minulta kuoli ensin äiti, sitten isä, ja perhe hajosi. 15-vuotiaasta lähtien olen huolehtinut itsestäni. Päädyin monien muiden tapaan siirtolaiseksi pohjoiseen.

Koti jäi Karjalaan

Eero Voutilainen on syntynyt Kirvussa, Karjalan kannaksella. Kirvu oli 9000 asukkaan pitäjä, jossa sijaitsi Sairalan evankelinen opisto. Sen lähistöllä olleessa koivikkorannassa Voutilainen lapsena leikki.

— Äiti kertoi minulle kauniista kesäpäivästä, jona aurinko paistoi lehtien välistä. Olin huutanut riemastuneena: "Kato äiti, maailma näkyy". Tämä lapsuuden ilo on minussa syvällä sisimmässä. Ero niihin tunnelmiin, joita sodasta seurasi, on kuin yön ja päivän välinen. Siinä päällimmäinen tunne on kauhu.

Voutilainen oli 3-vuotias, kun talvisota alkoi. Sairalassa oli rautatieasema, joka oli neuvostojoukkojen etenemisuralla. Aikaa pakkaamiseen ei juuri ollut. Perheen isä oli osuuskaupan johtaja ja jäi vielä hoitamaan asioita. Äiti, Eero, kolme vuotta vanhempi veli ja pariviikkoinen sisko lähtivät kiireesti evakkoon.

— Sodan aiheuttamat kauhut ja pelot, joista Silbano kertoi, ovat minulle tuttuja. Omat muistoni evakkotaipaleelta ovat tunnemuistoja, joita täydentävät minulle kerrotut asiat. Mutta jatkosodan vuosista, jotka vietimme Inkeroisissa Kotkan lähellä, muistan paljon itsekin, Voutilainen selvittää.

Yksi evakkotaipaleen kokemuksista muistuttaa aina itsestään, kun läheltä menee kovaäänisiä lentokoneita.

— Meidän piti syöksyä ulos talosta, kun vihollisen pommikoneet tulivat. Äiti otti siskon syliinsä ja me pienet pojat juoksimme niin kovaa kuin jaksoimme metsään ja piilouduimme lakanan alle lumihankeen.

Inkeroisissa Voutilainen katseli toisten poikien kanssa mäeltä "ilotulitusta", kun Kotkaa pommitettiin. Oman kodin lähellä oli rautatieasema, jossa pysähtyi rintamalle ja sieltä pois meneviä junia.

— Lapsille kerrottiin, että sinne ei saa mennä, mutta kyllä minä olen pienenä kurkistanut ruumisvaunuihin. Olen myös juossut kaupan pannuhuoneeseen pommisuojaan. Lapsuudesta on jäänyt voimakas vastenmielisyys kaikkea väkivaltaa kohtaan, en voi sitä oikein elokuvissakaan katsoa, Voutilainen kertoo.

Puhuminen auttaa

Silbano Gowak on kuunnellut hiljaisena Voutilaisen lapsuusmuistoja. Hän sanoo, että pelko jättää elämään väistämättä syvät jäljet. Hänellä on välillä vieraiden ihmisten läheisyydessä pelkotiloja. On vaikea täysin luottaa toiseen ihmiseen — entä jos tämä onkin uhka omalle turvallisuudelle?

— Kiinnitin huomiota siihen, kun Silbano sanoi, ettei hän halua muistella ikäviä kokemuksiaan. Tämä tunne on minullekin tuttu ja liittyy vahvasti lapsuuteeni. Ikävistä asioista ja niihin liittyvistä tunteista ei puhuttu. Sama koskee monia muitakin evakkolapsia. Vasta nyt evakkolasten tapaamisissa olen oppinut sanoittamaan asioita, jotka ovat syvällä minussa, kirjaimellisesti joka solussa, miettii Voutilainen.

Hän ymmärtää hyvin sen tuskan, joka liittyy Gowakin haluun vaieta kokemuksistaan. Hän korostaa kuitenkin sitä, että asioiden muistaminen ja niistä puhuminen on tärkeää oman itsensä kannalta.

— Tällaiset keskustelutilanteet ovat arvokkaita. Vaikka olemme eri ikäisiä ja meillä on erilainen tausta, meillä on samantapaisia kokemuksia. Niiden jakaminen auttaa molempia. Minulle vertaistuen lisäksi tärkeitä avaimia tunteiden kohtaamiseen ovat olleet rukous ja hiljentyminen. Olen kouluttautunut retriitin-ohjaajaksi ja ollut aktiivisesti mukana tuomasmessussa, sanoo Voutilainen.

Myös Gowak on ahkera kirkossakävijä. Hän käy sekä sudanilaisten pakolaisten omissa hengellisissä tilaisuuksissa että tavallisissa suomenkielisissä Tikkurilan seurakunnan messuissa.

— Valoisimmat lapsuusmuistoni liittyvät kirkkoon ja jouluun. Jouluaattona lapsille annettiin uudet vaatteet ja illalla menimme kirkkoon. Siellä rukoiltiin ja laulettiin aamuun asti. Aamulla pidettiin jumalanpalvelus, jonka jälkeen juhlat jatkuivat seitsemän päivää. Lapsille tarjottiin makeisia ja vanhat ihmiset tekivät jouluviiniä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että jouluna ihmiset elivät sovussa, Gowak muistelee.

Hengenvaara pakotti lähtemään

Silbano Gowakin sota ajoi siirtolaiseksi maan sisällä, maanpakoon hän lähti vasta aikuisiällä. Pohjoisessa Gowak pystyi käymään ammattikoulun maatalouslinjan. Monien vaiheiden kautta hän päätyi kuitenkin torimyyjän ammattiin, meni naimisiin ja sai kaksi tytärtä.

— Myin kasetteja. Ongelmat alkoivat siitä, kun viranomaiset pidättivät minut ja syyttivät siitä, että olisin myynyt kiellettyjä kasetteja ja yllyttänyt ihmisiä kapinaan islamilaista hallitusta vastaan. Niin en ollut tehnyt. Koska olin etelästä, kristitty ja epäilyttävässä ammatissa, jouduin kuitenkin silmätikuksi, Gowak kertoo.

Etelästä tulleilla pakolaisilla ei ollut kansalaisoikeuksia, vaan sotilaat ja poliisit voivat vapaasti pidättää ja hakata heitä. Näin kävi myös Gowakille. Pidätyksen jälkeen hän joutui kotiarestiin ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Kun uhattuna oli oma henki ja perheen tulevaisuus, oli pakko paeta maasta.

— Arabiystäväni sai hommattua minulle passin ja kulkuluvan. Pääsin yli rajan Egyptiin, asuin pakolaisleirillä ja tein pitkiä työpäiviä silittäjänä. Sain koottua rahaa ja yhdistettyä perheeni välittäjän kautta.

Gowak asui Egyptissä vajaat kaksi vuotta ja pelkäsi koko ajan, että hänet palautetaan Sudaniin. Kun perhe sai Suomesta pysyvän turvapaikan, hän oli iloinen, helpottunut ja kiitollinen.

— Kesti vuoden ennen kuin todella tajusin, että nyt olen Suomessa. Olen yllättynyt inhimillisyydestä, jota olen saanut kokea. Minulle tarjottiin asunto, ruokaa ja koulutus. Tärkeintä on kuitenkin rauha.

Käynti Kirvussa herkistää mielen

Eero Voutilainen miettii Gowakin elämää ja kertoo sitten lyhyesti omastaan. Hänen elämäänsä on kuulunut jatkuva asuinpaikkojen vaihtuminen ja pitkät työpäivät konsulttina. Lapsia on kaksi ja lastenlapsia viisi.

Karjalaisia perinteitä pidettiin lapsuudenkodissa yllä, mutta aikuisiällä ne jäivät. Jollain tavalla Voutilainen on koko ikänsä tuntenut itsensä hiukan ulkopuoliseksi, kahden maan kansalaiseksi.

— Selviytymisstrategiani on ollut sopeutuminen. Pahinta oli, kun meitä lapsena ryssiteltiin. En halunnut erottua muista ja lakkasin puhumasta karjalan murretta. Vasta nyt, myöhemmällä iällä, olen alkanut etsiä juuriani ja käynyt myös kahteen kertaa kotiseudulla Kirvussa.

Voutilaisen mukaan koko hänen elämäänsä liittyy kodin kaipuu. Myönteisessä mielessä se on johtanut hänet etsimään Jumala-yhteyttä, kielteisessä mielessä pakenemaan työhön.

— Kaipaan syntymäpaikkaani. Käynneillä Kirvussa on ollut minulle suuri merkitys. Sinne on menty porukalla, kirvulaisten bussilla. Ei ole menty montaa kilometriä, kun koko bussi jo hötkyy iloa ja laulua. Karjalan murre ja karjalainen kansanluonne ovat näillä reissuilla nousseet pintaan.

Sudanilais–karjalaista yhteyttä

Silbano Gowakista kotiseudun ikävöiminen ja karjalaisten kansanluonne kuulostavat tutuilta.

— Sopeutumistani Suomeen edistää seurakuntayhteys, mutta tutustuminen suomalaisiin on ollut hankalaa. Täällä sosiaalinen kanssakäyminen tapahtuu usein ravintoloissa ja kun en käytä alkoholia, ystävyyden solmiminen on hankalaa. Ihmiset ovat täällä myös niin kiireisiä, ettei tahdo löytyä yhteistä aikaa.

Sekä karjalaiseen että sudanilaiseen kulttuuriin kuuluu spontaanius. Voutilainen kertoo, ettei hänen lapsuudessaan vierailuja sovittu, vaan soitettiin ovikelloa tai koputettiin oveen ja mentiin sisään.

— Myös sudanilaiset ovat aika iloisia ihmisiä ja kuuluu asiaan, että kylään voi mennä etukäteen ilmoittamatta. Sen haluan lapsille sudanilaisesta kulttuurista välittää, sanoo Gowak.

Hänen elämänsä Suomessa on pikkuhiljaa asettumassa uomiinsa. Ikävin asia on avioero. Tytöt asuvat isänsä luona ja käyvät koulua Tikkurilassa. Positiivista on valmistuminen uuteen ammattiin bussinkuljettajaksi. Parhaillaan hän on työharjoittelussa.

Gowak toivoo, että suomalaiset rohkaistuisivat ottamaan yhteyttä maahanmuuttajiin. Se helpottaisi sopeutumista uuteen maahan, mikä ei oman taustan ja ihonvärin vuoksi ole aina helppoa.

— Eeroa on lapsena ryssitelty ja minäkin olen saanut kuulla monenlaista ikävää. Pyrin väistämään näitä tilanteita, lähden pois. Toisaalta elämän kovat kokemukset näkyvät siinä, että pyrin myös kassajonosta nopeasti pois ja etsin junassa paikan, jossa olen mahdollisimman vähän häiriöksi, kertoo Gowak.

— Sama juttu on myös minulla. Olen kehittänyt erittäin nopean pakkaussysteemin, nauraa Voutilainen.

Karjalaisilla on mahdollista päästä käymään kotiseudullaan, mutta Gowak ei voi tehdä edes sitä.

— Sudanissa etsitään rauhaa, mutta ei siellä vieläkään ole niin turvallista, että sinne voisi palata lasten kanssa. Olen ylpeä sudanilaisuudestani ja kaipaan kotimaatani. On kuitenkin epärealistista ajatella paluuta. Kaikki ihmissuhteet ovat hajonneet ja elämä alkaa raunioista.