Virolainen kirjailija Jaan Kaplinski sanoo olevansa yksi niistä 1900-luvun pahan puolivälin lapsista, jotka joutuivat kasvamaan ilman isää. Jaan oli puolivuotias, kun Jerzy Kaplinski, Tarton yliopiston puolan kielen lehtori, pidätettiin ja vietiin Stalinin vankileireille. Sieltä hän ei enää koskaan palannut.

Kaplinski kirjoittaa, ettei hän voi kuitenkaan sanoa kasvaneensa isättä. Isä oli olemassa poissaolevana. Hänestä puhuttiin ja poika ihaili isäänsä, vaikkei tiennyt tästä muuta kuin käsialan. Siinä oli suuret ja vahvat kirjaimet.

Kirje isälle kertoo Kaplinskin isän etsinnästä. Hän jäljittää Jerzyä arkistojen, sukulaisten ja tämän etäisestikin tunteneiden ihmisten kautta. Hän ei tyydy yleisiin luonnehdintoihin, vaan yrittää etsiä todellista persoonaa, lapsuuden syliä ja aikuista keskustelukumppania. Jäljet ovat rajalliset, mutta jotakin sentään selviää. Kuten isän aikaisempi avioliitto ja tämän juutalaiseen lahkoon, frankilaisuuteen ulottuvat sukujuuret.

Vielä enemmän kuin isän etsinnästä kirja kertoo kuitenkin kirjailijasta itsestään. Kaplinski kertoo isälle elämänsä tarinan, puhuu täkeistä asioista: naisista, perheestään ja maapaikastaan Mutikusta. Ja asioista, joista hän on huolissaan: nationalismista, luonnon tuhoutumisesta ja terrorismin vastaisesta sodasta.

Nykyvirolaisen yhteiskunnan kovat menestysarvot ovat Kaplinskille vieraita. Puolalaisuudessa häntä ahdistaa kansallismielisyys ja kiihkokatolilaisuus. Häntä itseään lähellä ovat luonnonmystiikka ja "psykoanalyysiä lähenevä" buddhalaisuus. Jumalaan hän ei sen sijaan jaksa uskoa eikä toivo itselleen ikuista elämää.

Elämänjanoa Kaplinskilla on vielä jäljellä, mutta ei enää nuoruuden kiihkoa. Sen tilalle on astunut oman rajallisuuden tyyni hyväksyminen. Vuonna 1941 syntynyt ajattelija ja runoilija muotoilee sen näin: "sitä mikä jää näkemättä ja tietämättä on aina loputtoman paljon enemmän kuin sitä, minkä on nähnyt ja tietää."