Kummat ovat oikeassa: nekö jotka sanovat, että ryhmä on enemmän kuin osiensa summa, vai nekö jotka vakuuttavat, että joukossa tyhmyys tiivistyy?

Pyöräilynharrastaja N. Triplett huomasi vuonna 1898, että pyöräilijät saivat parempia tuloksia, kun kilpailivat kellon lisäksi toisiaan vastaan. Myöhemmin asia täsmentyi: toisten läsnäolo parantaa tekijälle helppojen mutta heikentää hänelle vaikeiden tehtävien tekemistä.

Ranskalainen maatalousinsinööri Max Ringelman näki asian toisin. Hän huomasi vuonna 1890, että mitä useampi ihminen pantiin vetämään köyttä, sitä enemmän jäätiin jälkeen yksilösuoritusten perusteella arvioidusta yhteistuloksesta. Kolmen vetäessä menetys oli 15 ja neljän vetäessä 23 prosenttia. Tutkimusten mukaan köydenvetäjien tehottomuuden taustalla on motivaation väheneminen: miksi huhkia, kun yksittäisten jäsenten suorituksia ei arvioida?

Kirjassaan Porukka, jengi, tiimi (Edita 2005) työpsykologi Aku Kopakkala päättelee, "ettei kyseessä ole joidenkin ihmisten taipumus laiskuuteen, vaan kaikille ihmisille tyypillinen piirre. Säästämme huomaamattamme voimiamme, jos panoksemme ei ole ratkaiseva lopputulokselle ja koska kaikki muutkin tekevät niin."

Niinpä edes aivoriihi ei ole kovin tehokas työtapa: "Aivoriihenä ihmiset tuottavat yleensä vähemmän ja huonompia ideoita kuin työskennellessään yksinään", Kopakkala toteaa. Pääsyy aivoriihen epäonnistumiseen on toiminnan turhauttavuus. Kaikki kehittelevät vain omia ideoitaan eivätkä kuuntele toisia.

Ei ryhmätyöskentely kuitenkaan aivan turhaa ole. Yhä edelleen ihmiset innostuvat toisistaan. Ja vaikka ryhmät usein tekevät huonompia päätöksiä kuin niiden asiantuntevimpien jäsenten tiedot edellyttäisivät, yhdessä tehdyt päätökset ovat yleensä parempia kuin keskimääräisen ryhmän jäsenen yksinään tekemät.