Jälleen on koittanut aika, jolloin monet hyvät pyrkimykset joutuvat koetukselle. Ei ole helppoa luopua asioista, jotka kuuluvat elämään lähes itsestäänselvyyksinä.

Mikä on aikamme ihmisen ylellisyyshyö-

dyke? Oma aika. Voisiko paasto olla sitäkin, että tarkistan ajankäyttöni rajoja ja lähestyn ihmistä, johon en ole pitkään aikaan ollut yhteydessä? Voisiko paasto olla sitäkin, että ylitän kynnyksen, joka normaalin arjen keskellä tuntuu liian korkealta ja vaivalloiselta?

Näin eilen yhteisvastuukeräyksen virikemateriaalina olevan diasarjan. Se kertoo kahdesta vanhuksesta, toinen asuu Helsingissä, toinen Afrikassa.

Helsinkiläinen vanhus viettää suuren osan elämästään pikkuruisessa yksiössään neljän seinän sisällä. Kaupungin kotiapu käy kerran viikossa, seurakunnan työntekijä satunnaisesti. Vanhus toivoo, että taloyhtiössä asuisi lapsiperhe, jolla olisi välillä aikaa käydä rupattelemassa.

Afrikkalainen isoäiti hoitaa viittä orvoksi jäänyttä lapsenlastaan. Hänen suurin toiveensa on, että lapsille riittäisi ruokaa ja että he pääsisivät kouluun. Tämäkään toive ei välttämättä toteudu. Vai toteutuuko?

Voisinko minä olla se, joka poikkeaa vanhuksen seurana? Voisinko tehdä jotain, jotta afrikkalaisen isoäidin taakka lievittyisi?

"Minulla ei ole sekuntiakaan / jollet sinä sitä minulle anna. / Minun aikani on sinun aikaasi. / Ota se käyttöösi, Jumala."