Multaa kynsien alla

Kun Johanna Kaunisto lupasi lähteä mukaan kuvausprojektiin, häntä hieman jännitti.

— Mutta täytyy sanoa, että kuvapäiväkirjan tekeminen opetti minulle itsestä ja koko perheestä valtavasti. Se oli hyvin terapeuttinen ja syvällinen kokemus.

Johanna kuvasi kamerallaan enimmäkseen kahden aikuisen, hänen ja miehensä Juhan, arkea, johon kuuluu tärkeänä osana oma talo ja piha.

Johanna otti valokuvia pihan laittamisesta, kukkien istuttamisesta ja niiden kukkimisesta. Hänellä on paljon lähikuvia erilaisista asioista. Ihmisistä kuvia on vähemmän.

— Oli mahtavaa saada kotipihalla syntymään jotakin uutta ja kaunista. Toivoisinkin näyttelyn kuvien tuovan esille sen, että jokaisesta päivästä löytyy ilonaiheita ja jokainen päivä on elämisen arvoinen, Johanna miettii.

Viime vuoden lopulla Kaunistojen elämäntilanne muuttui, kun he alkoivat odottaa perheenlisäystä. Lapsi syntyy ensi kesänä, ja Johanna uskoo valokuvaamiseen tulevan silloin taas uutta potkua.

— Olen ajatellut ottaa lapsesta mustavalkoisen kuvasarjan. Kuvaamisesta tuli kyllä viime vuonna niin tärkeä asia, että hankkeen loputtua oli ihan tyhjä olo. Ei oikein tiennyt, mitä olisi tehnyt seuraavaksi.

Kaunistot rakensivat omakotitalonsa Korsoon kolmisen vuotta sitten. Se oli kova ponnistus, mutta onneksi sukulaisia tuli rakennukselle talkootöihin.

Pariskunta oli asunut aiemmin Juhan kotikunnassa Järvenpäässä. Oma talo päätettiin kuitenkin rakentaa Johannan kasvuympäristöön, hänen vanhempiensa naapuritontille.

— Korsossa ovat juureni, ja minusta alueessa on viehättävää kylämäisyyttä. Monet koulukaverinikin ovat muuttaneet tänne myöhemmin takaisin, Johanna kertoo.

Hän on työskennellyt pitkään samassa yrityksessä markkinointiassistenttina. Työ on tuntunut antoisalta ja palkitsevalta, ja hänestä on tärkeää olla jatkossakin mukana vaikuttamassa asioihin myös kodin ulkopuolella.

— Aion palata töihin heti äitiysloman jälkeen. Tietysti se vähän mietityttää, miten paljon puhuttu työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen käytännössä onnistuu.

Roskapussin kauneutta

Ulla Engmanin keittiössä on menoa ja vilskettä viisivuotiaan Joonatanin ja kolmevuotiaan Leon kiipeillessä kattoon ripustetussa liaaniköydessä. Omat pojat olivat Engmanin yhtenä kuvauskohteena hänen ideoimassaan kuvausprojektissa.

Ulla ehdotti reilu vuosi sitten Korson uimahallin saunassa kahdelle ystävälleen päiväkirjan tekemistä pokkarikameralla. Ajatuksena oli, että jokainen ottaisi vuoden ajan valokuvan päivässä jostakin itselleen merkittävästä arkisesta tilanteesta.

— Ilokseni he innostuivat heti ideasta.

Vähän yli kolmekymppisten naisten ystävyys alkoi Korsossa jo kouluaikoina. Myöhemmin he ovat tavanneet muun muassa yhteisten saunailtojen merkeissä. Valokuvaus ei ole yhdistänyt heitä tätä ennen, eikä kukaan heistä ole kuvannut ammattimaisesti.

Ajatus kuvapäiväkirjasta syntyi Ullan käytyä Vantaan työväenopiston piirustuskurssin. Hän kuuli siellä päiväkirjasta, jossa tehdään piirros päivässä.

— Netissä taas olin huomannut ihmisten kertovan arjestaan ja perheasioistaan hyvinkin intiimisti. Se tuntui kiinnostavalta.

Viime vuoden aikana Engman kuvasi arkisten perhekuvien lisäksi lähiympäristöään. Hän otti myös jonkin verran kuvia työpaikaltaan ja työmatkansa varrelta.

— En ihan joka päivä keksinyt hyvää kuvaideaa. Oli kuitenkin jännä nähdä, miten todella arkisistakin asioista, kuten roskapussista ja perunankuorimaveitsestä, saattoi löytää yllättävää kauneutta, hän hymyilee.

Kuvapäiväkirjaa pitäessään Ulla asui vielä Hiekkaharjussa, mutta muutti sittemmin perheensä kanssa Kaitaalle Espooseen. Vantaalla on kuitenkin sukulaisia ja ystäviä, joten siellä tulee käytyä usein.

Tällä hetkellä Ullan arki on kiireistä, sillä rakennusarkkitehdiksi opiskellut nainen työskentelee arkkitehtitoimistossa, jonka lisäksi hän jatkaa opintojaan arkkitehdiksi. Elämäntilannetta helpottaa se, että hän tekee lyhyempää työviikkoa.

— Onneksi minun ei ole vaikea toistaa lasten kanssa päivittäisiä rutiineja. Tietenkin myös mieheni Terho osallistuu kotitöihin ja lastenhoitoon.

— Silti elämä tuntuu välillä turhan kontrolloidulta, kun yritämme miehen kanssa sovittaa allakat kourassa menoja.

Kaiken kaikkiaan Ulla on tyytyväinen elämäänsä, jolta hän sanoo saaneensa tähän mennessä enemmän kuin on odottanut.

— Tiedän, että monella ikäiselläni on kolmenkympin kriisi. Yleensä se liittyy siihen, mikä elämästä puuttuu, mieheen, lapseen tai työhön, hän pohtii.

— Ehkä nykypäivänä myös vaaditaan ihmisiltä työelämässä aika paljon ja elämä on monella tavalla epävarmempaa kuin joskus aikaisemmin.

3x52 Kuvia arjesta -näyttely 26.3. asti
Korson seurakuntakeskuksessa.

Lapsen kanssa kotikulmilla

Hanna Valtosen raskaus oli puolivälissä hänen aloitettuaan kuvapäiväkirjan pitämisen. Hän seurasi kameran objektiivin läpi vatsansa kasvamista, jonka lisäksi hän kuvasi miestään Aki-Pekkaa, sisaruksiaan, mammakavereitaan sekä koti- ja työympäristöään.

— Kuvaamiseen tuli alkuinnostuksen jälkeen pientä takapakkia, mutta kun lapsi putkahti toukokuussa ulos, aloin automaattisesti ottaa kuvia hänestä. Pojan kehitys on siis tallennettu filmille tarkasti.

Hanna laskee ottaneensa viime vuonna kaiken kaikkiaan 800–900 valokuvaa.

— Olen aina ollut kova kuvaamaan, varsinkin ulkomaanmatkoilla olen saattanut räpsiä monta rullallista. Mieheni on pitänyt minua sen vuoksi ihan kahjona.

— Onneksi sain joululahjaksi digikameran, se helpottaa kuvaamista monella tavalla, hän kertoo.

Elämä on tuntunut Hannan mielestä lapsen saamisen jälkeen entistä paremmalta. Hän on viihtynyt hyvin äitiyslomalla, eikä ole haikaillut kiireiseen työelämään ja vielä vähemmän istumaan savuisiin baareihin.

— Olen ollut nyt hetken aikaa väliaikaisesti töissä Aki-Pekan hoitaessa poikaa, mutta palaan mielelläni takaisin kotiäidiksi, tuumii vaatemyyjänä työskentelevä Hanna syöttäessään yhdeksän kuukauden ikäistä Kaarloa.

Hannasta on pelkästään hyvä, ettei ole koko ajan jotakin järjestettyä ohjelmaa. Hän on oppinut nauttimaan viime aikoina pienistä asioista, lapsen kanssa ulkoilusta, kävelystä sorsapuistossa tai kahvittelusta naapurissa.

— Aion olla kotona niin kauan kuin perheen talous kestää, toivon mukaan ainakin siihen asti, kun Kaarlo täyttää kolme vuotta.

Valtoset asuvat kymmenen vuotta vanhassa omakotitalossa. Samassa rakennuksessa asuvat myös Hannan sisko ja veli. Nyt Valtoset ovat etsineet lähistöltä isompaa asuntoa, ja muutto saattaa olla edessä piankin.

Opiskeluaikanaan Hanna asui pari vuotta muualla Suomessa. Sen jälkeen hänestä oli luonnollista muuttaa takaisin tutuille kulmille lähelle vanhempiaan ja sisaruksiaan.

— Ei tämä paikka minusta ollut kouluaikoina mikään ylpeyden aihe. Vanhempana olen kuitenkin alkanut arvostaa tätä toisella tavalla.

— Korson keskustasta löytyy kaikki tarpeellinen, kaupat ja palvelut. Käyn siellä myös Lumon kahvilassa ja Korson kirkossa pidettävässä seurakunnan kerhossa, Hanna selvittää päivittäiseen arkeensa liittyviä kuvioita.