Tuskinpa kovin moni naisihminen pyytää iltarukouksessaan varjelusta kaunistautumiselta ja koristautumiselta. Sellaiseen kehotettiin 1500-luvulla — jokseenkin tekopyhästi, sillä samaan aikaan naisen arvo määräytyi pitkälle ulkonäön mukaan.

Anu Korhosen tutkimus Silmän ilot (Atena 2005) selvittää kauneuden kulttuurihistoriaa uuden ajan alussa. Kirja on kaunistelematonta tekstiä. Se paljastaa, että kauneuskäsitys oli tuolloin vielä nykyistäkin ahtaampi. Kauneus oli vain nuorten — ei aikuisten, saati sitten vanhenevien — naisten ominaisuus.

Kauneus oli tavoiteltavaa, mutta sen oli oltava aitoa. Kaunistautumista pidettiin syntinä, joka suututtaisi Jumalan. Korjailtiinhan siinä Luojan luomistyötä. Kasvojaan maalaavia naisia varoitettiin myös siitä, että he eivät pääsisi taivaan portista sisälle, koska Jumala ei enää tunnistaisi heidän kasvojaan.

Ulkonäkökeskeisyys ei siis ole oman aikamme erityispiirre. Nykyajan nuoret tytöt reagoivat ulkonäköpaineisiin sairastumalla syömishäiriöön, mutta myös viidensadan vuoden takaa löytyy samantyyppisiä tapauksia. On nimittäin otaksuttu, että myöhäiskeskiajan naismystikoiden paastoamisessa oli samoja itsekontrollin piirteitä kuin nykypäivän anorektikoilla. Hoikkuus viesti ulospäin hartautta ja itsehillintää ja toi sosiaalista valtaa.