Allan Mutkan kirjasta Rippipuku (Tammi 2006) tulee mieleen Pirkka-Pekka Peteliuksen televisiosarja Handu pumpulla. Mitään stadin slangin sanakirjaa ei Rippipukua luettaessa tarvita — televisiosarjassa oppikirja olisi joskus ollut paikallaan. Petelius ja Taneli Mäkelä olivat eläkeikäisiä stadin kundeja, joiden jutustelu kulki entisissä hyvissä ajoissa.

Rippipuvun pojat elävät 50-luvun Helsingissä, jossa olympialaiset oli juuri käyty, nuoriso kävi kesätöissä fillarilla ja lauantai oli saunapäivä. Koulusta ei menty tietokoneelle mesettämään eikä asioita hoideltu tekstareilla. Kadun kulmilla tavattiin. Kaveria ei jätetty, vaan poliisien talteen korjaama haettiin putkasta, kun oli kaverin äidille luvattu tulla kotiin yhtä aikaa.

Rippipuku koostuu useista muutaman sivun tarinoista, joissa pyöritään Kallion kulmilla. Eräässä niistä rippipuku joutuu kanikonttorin naulaan. Ruxin rippipuku oli tämän isolta broidilta pieneksi jäänyt mutta Ruxille hyvin sopiva puku. Pojan isä oli dokaamiseen taipuvainen ja juovuspäissään tehdyistä rötöksistä usein lusimassa. Kun kakku oli lopussa ja linnasta koitti vapaus, Ruxin isä nähtiin musta puku kainalossa, matka kohti kanikonttoria.

Nykyajan rippikoulu päättyy konfirmaatioon, jossa kaikilla on samanlaiset albat päällä. Ennen muinoin kullakin oli omat vaatteet, pojilla ensimmäinen miesten puku, joka sai kelvata siitä eteenpäin kaikkiin juhliin ja ehkä vielä omiin häihinkin.