"Miten voisi elää, ellei koskaan saisi tai osaisi olla omissa oloissaan, rauhassa yksin? Miltä tuntuisi olla ihminen, jolta puuttuu yksinäisyyden, osattomuuden ja ulkopuolisuuden kokemus?" kyselee kirjailija Helinä Siikala viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Yksinäisyydestä ja kohtaamisen yksinkertaisuudesta (Kirjastudio 2005).

— Yksin oleminen ja yksinäisyyden tunne ovat aivan eri asioita. En ole koskaan tuntenut olevani niin yksin kuin aikanaan avioliitossa ollessani, vaikka toinen lepäsi vierelläni, vain käden ojentaman päässä, kertaa Siikala kuusitoista vuotta kestäneen avioliittonsa vaiheita ja suhdettaan lastensa isään.

— Olimme puolisoni kanssa kuin eri planeetoilta. Myöhemmin meistä on kyllä tullut hyvät ystävät toisillemme.

Yksinolo on Siikalalle tuttua jo lapsuudesta. Silloin hän joutui "olemaan noin kaksivuotiaasta paljossa yksin, ilman sellaisia itsestäänselvyyksiä kuin koti, vanhempien läsnäolo tai perhe". Aikanaan kummajaisena pidetty avioerolapsi asui vuosikausia enimmäkseen mummulassa.

— Siellä Paltamon Melalahdessa en tuntenut itseäni yksinäiseksi, sillä elin itsestään selvässä yhteydessä Oulujärven maisemaan. Vasta kun jouduin eroon maisemastani, alkoi yksinäisyys.

Yksinäisyyteen väsynyt

Helinä Siikala kertoo uudessa kirjassaan, miten Kajaanissa koulukortteerissa asunut tyttö väsyi yksinäisyyteen ja päätti tappaa itsensä.

"Tyttö, lähtöön valmis, kävelee jäähyväisiä koulukaupungille ja seisahtuu sillalle hyvästelemään kosken.

Mieleen välähtää hurja valo. ’Jos kuolen, riistän itseltäni paitsi hengen myös mahdollisuuden saada tuntea rakkaus ja yhteys ihmisten maailmassa. Jos jatkan elämistä, jää edes mahdollisuus…’"

Lääkäriksi valmistuttuaan Siikala sai ensimmäiset varsinaiset työkokemuksensa kunnanlääkärinä Kärsämäellä.

— Alusta alkaen ajattelin, että potilaan ja lääkärin suhde, siis yhteys, toisen kohtaaminen ja keskusteleminen, on lääkärintyön ydin, selittää Siikala.

Niinpä hän vastustaa jyrkästi sitä, että häntä nimitettäisiin vaihtoehtolääkäriksi, siitäkin huolimatta, että Kemin-ajoistaan lähtien hän on opiskellut ja myös käyttänyt työssään akupunktuuria, antroposofista lääketiedettä, ryhmäterapiaa ja hengitysterapioita.

— Olen tavallinen yleislääkäri, jolla on käytettävissään useammanlaisia keinoja, toteaa Siikala, joka aikoinaan jätti korvalääkäriksi erikoistumisensa kesken.

Kokonainen ja tosi elämä hävinnyt

Helinä Siikalan kouluajoista jatkunut kirjoittamisharrastus muuttui Kemissä asuessa julkiseksi kirjailijantyöksi, kun hänen ensimmäisen runokokoelmansa Kenellä on kotinsa kaukana ilmestyi vuonna 1975. Lisäksi hän piti yksityisvastaanottoa ja teki sijaiskeikkoja Ouluun. Työkuvio jatkui samanlaisena myös sittemmin Tampereella asuessa.

Niihin aikoihin 1990-luvun alkuvuosina, jolloin Siikala muutti Louhelaan Vantaalle, hän lopetti kokonaan lääkärinvastaanottonsa ja keskittyi kirjoittamiseen ja kurssien pitämiseen.

— Alkoi näyttää siltä, että yhä useammilta ihmisiltä oli hävinnyt tai häviämässä yhteys toisiin ihmisiin, maailmaan, luontoon, omaan elävyyteensä ja omaan itseensä, Siikala kertoo ratkaisunsa taustoista.

Siikalan käsityksen mukaan yhteydet ovat hävinneet monenlaisten yhteiskunnassa tapahtuneiden muutosten seurauksena. Vielä hänen lapsuusaikoinaan Melalahdessa "melkein omavaraistaloudessa elämä oli kokonaista".

— Silloin elämisen ehdot olivat selvät, ja eläminen oli kauhean totta: maataloustyö ja leipä olivat suorassa yhteydessä toisiinsa. Nykyään ei tehdä työtä, vaan käydään töissä. Enää ei edes raha ole käsinkosketeltavaa, vaan sähköisiä bittejä.

Siikalan havaintojen mukaan tätä nykyä jokseenkin koko elämästä ja vieläpä kuolemastakin on tehty suorituksia. Niistä täyttyvät niin työ kuin vapaa-aika.

— Liikkuminen oli ennen luonnollinen tapa ilmaista itseään ja päästä yhteyteen luonnon kanssa. Tätä nykyä monelle, joka pukeutuu erityisvarusteisiin ja vain tuijottaa sykemittaria, on liikunnasta tullut vain irrallinen suoritus.

— Sitä mukaa kuin suorat ja välittömät kokemukset ovat vähentyneet, on yksinäisyyden tunne lisääntynyt, toteaa Siikala.

Omista tunteista tulee vieraita

Yhteiskunnan muuttuessa ovat myös ihmisten sairaudet muuttuneet.

— Silloin kun neljäkymmentä vuotta sitten valmistuin lääkäriksi, tunnettiin diagnoosi ekshaustio, uupumus tai nääntymys, mutta sitä sairastavia potilaita ei ollut paljon. Nykyään monet työikäiset ovat loppuun palaneita, Helinä Siikala kertoo.

Vastavalmistunut lääkäri ei myöskään tuntenut diagnoosia dementia.

— Puhuttiin verisuonten kalkkeutumisesta, mutta potilaita oli paljon vähemmän kuin nykyään. Tietenkin ihmiset kuolivat silloin nuorempina, mutta tätä nykyä suhteellisen nuoretkin saattavat sairastua Alzheimerin tautiin.

Samaan aikaan, kun aito tekemisen ilo on hävinnyt, ovat säännöt ja normit lisääntyneet.

— Niinpä ihmiset eivät enää osaa tai uskalla tuntea kipeitä tunteitaan ja ilmaista niitä. Voi olla, että vasta dementoituminen antaa luvan olla vihainen, Siikala pohtii.

Toinen vaihtoehto on, että tunne jää päälle, kun sen ei anneta oman luonnollisen rytminsä mukaisesti vain tulla ja mennä.

— Jostain syystä ihmisellä näyttää olevan taipumus ajatella, ettei hän voi kokea monia erilaisia ja jopa keskenään ristiriitaisia tunteita samanaikaisesti. Siis vaikkapa vihata ihmistä, jota rakastaa ja jonka kanssa on juuri menossa naimisiin.

Monista risteilevistä ajatuksista ja tunteista ihminen takertuu useimmiten itsensä kannalta kaikkein kielteisimpään vaihtoehtoon: pelkoon, ahdistukseen, kaipaukseen tai yksinäisyyden tunteeseen.

— Itsessään tunteet eivät ole kielteisiä tai myönteisiä. Jos ei takerru tunteeseen tai tappele sitä vastaan, tunnetila häviää tavallisesti parissa minuutissa.

Ei ehtoja kohtaamiselle

Siikalan mukaan tunteen tunteminen ja siitä puhuminen ovat eri asioita.

— Monesti miehiä syytellään tunteettomiksi siksi, etteivät he puhu eivätkä pukahda tunteistaan. Kannattaa kuitenkin muistaa, että puheet ja ajatukset kertovat aina menneisyydestä ja vain tunteiden tunteminen liittää ihmisen nykyhetkeen. Minä ajattelen, että miehillä on vahvat tunteet.

Siikala kertoo, että ihminen saa tietoa tunteistaan tahdosta riippumattomien elintoimintojensa välityksellä. Niitä kuuntelemalla ja lukemalla hän voi päästä lähemmäs itseään, olemaan läsnä omassa ruumiissaan ja omassa elämässään.

— Ihminen löytää yhteyden itseensä, tai yhtä hyvin toiseen ihmiseen, silloin, kun ei enää aseta kohtaamiselle mitään ehtoja.

Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty maailmassa, jossa kasvavia lapsia seurataan, mitataan, punnitaan ja testataan jo vauvoina tai sikiöinä ja jossa "yksinäisyyttä ja varmasti myös pahaa oloa ja sairautta sikiää odotuksista ja vaatimuksista, joita kohdistan omiin ja toisen tunteisiin, ajatuksiin ja käytökseen".

Vaatimusten paineissa moni voi kokea itsensä vain arvottomaksi.

— Niinpä opastajaksi elämään, jossa tulee kohdatuksi ilman ehtoja, ei useinkaan käy kukaan läheinen tuttu ihminen. Usein tarvitaan ammattiterapeutin apua tai sitten tuota tietä voi alkaa etsiä myös fyysisen ruumiin, joogan tai rentoutuksen ja hengityksen, kautta.

Omilla kursseillaan Siikala neuvoo ihmisiä vain olemaan olemassa ja hengittelemään. Se, joka tavoittaa yhteyden itseensä, voi yhä uudelleen palata siihen, eikä hän ole enää yksinäinen. Samalla avautuu yhteys oman itsen ulkopuolelle, mihin tahansa, toiseen ihmiseen, kissaan, kukkaan, puuhun, ja omaa itseään syvemmälle.

— Yhteydessä elämän syvyyksiin voi ehkä aueta se, että vaikken itsessäni olekaan mitään, niin Jumala on minussa ja Jumala on kaikki, kuten Dag Hammarskjöld on sanonut.

Rajana itsensä ja maailmojen välissä?

Vuosituhannen alussa Helinä Siikala asui ja työskenteli pari vuotta Vartiuksen kylässä Kuhmossa, Venäjän rajalla. Siellä "karhut repivät kantoja mäellä jolla söin puolukoita ja sudet ulvoivat järven takana".

Kokemuksen jälkeen Siikalan tuntui entistä vaikeammalta sopeutua Louhelan kuudennen kerroksen asuntoon, josta matka maahan tuntui pitkältä — "kissallekin se oli silkkaa eläinrääkkäystä".

Kolme vuotta sitten Siikala osui ystävän seurassa Hankoon.

— Kaikki, koivut, kuuset ja meri, näytti niin ihanalta. En silti voinut edes haaveilla asumisesta siellä, hän muistaa.

Pian hankolaisesta vanhasta villasta tarjoutui kuitenkin vuokralle asunto, johon Siikala muutti saman tien.

— Tämä on minun paikkani nyt, hän vakuuttaa.

Kun ystävän vanhainkodissa työskentelevä sisar kuuli paikkakunnalle muuttaneesta lääkäristä, tästä tehtiin muiden töidensä ohessa vanhainkodin sivutoiminen lääkäri.

— Teen terveystarkastukset puolivuosittain, ja olen käytettävissä puhelimen päässä. Joudun kertaamaan ruotsia, päivittämään lääketieteen tietojani ja käymään lääke-esittelyissä.

Mutta välillä Hangossa pääsee kävelemään rannalle merituuleen:

"Hän alkaa aavistaa, että ihmiselle raja sekä on että ei ole olemassa. Elämällä vain ei ole sisä- eikä ulkopuolta ja todellisinta on vain loputon yhteys. Hänestä itsestään riippuu, kuvitteleeko ja asettaako hän valon ja pimeyden välille rajan vai salliiko niiden olla erillisyydessään yhtä. Elämä kysyy sitä häneltä joka hetki. Joka kohtaamisessa hän ryhtyy, tai ei, rajaksi itsensä ja maailmojen väliin."

Jutussa mainittujen lisäksi on käytetty Helinä Siikalan kirjoja Ilon alkeet (Otava 1992/2006) ja Voiman ja ilon käsikirja (Otava 1997/2005).