Kirkko ja seurakunnat ovat viime vuosina julkaisseet viestintään liittyviä strategioita. Kirkkohallitus julkaisi vuonna 2004 varsin ylimalkaisen viestinnän strategian Vuoropuhelun kirkko. Oulun seurakuntayhtymä julkaisi omat näkemyksensä syyskuussa ja Helsingin seurakuntayhtymä marraskuussa 2005.

Kaikkia näitä papereita vaivaa yksi perustava vika. Missään niistä ei vakavasti paneuduta televisioon. Ikään kuin kirkolla olisi varaa laiminlyödä aikamme vahvin ja käytetyin viestintäväline.

Suomalainen viettää viestimien parissa päivittäin vajaat 9 tuntia, josta sähköiset viestimet vievät 76 prosenttia. Televisiota katsellaan päivittäin noin kolme tuntia.

Erityisesti nyt kun väki vähenee kirkosta, pitäisi vahvistaa kirkon sähköistä viestintää laadukasta printtimediaa hylkäämättä. Tämä edellyttää lisäresurssien varaamista viestintään.

Suomalainen eroaa kirkosta, koska ei ymmärrä mitä hyötyä kirkollisveron maksamisesta on. Erään sähköpostipalautteen sanoin: "En olisi eronnut kirkosta, jos olisin tiennyt mitä kaikkea se tekee lasten, nuorten ja vanhusten parissa. Miksi kukaan ei kertonut minulle?"

Kirkko jättää liikaa ihmisten omaksi huoleksi tiedon hankinnan kirkon tekemisistä ja kirkollisveron käytöstä. Tämä käy hyvin ilmi muun muassa Vantaan Hakunilan seurakunnassa tehdystä asiakaspalvelututkimuksesta.

Jos ja kun Espoon tai Vantaan seurakunnat tekevät oman uuden viestintästrategiansa, niin toivoisi että niissä paneudutaan vakavasti uuden teknologian tuomiin haasteisiin ja erityisesti digitaalisen viestinnän — oman digitaalisen televisio- tai radiokanavan — hankintamahdollisuuksiin.

Kirkolla on sanoma. Mutta on kumma, että kirkon sanomaa ja tekemisiä ei näy eikä kuulu tämän ajan viestimissä, ei ainakaan siellä missä valtaosa ihmisistä liikkuu.

Ari Tammi