Kaveri soitti ja pyysi rukoilemaan. Olen kuulemma lähempänä yläkertaa ja tunnen yläkerran henkilön paremmin kuin hän. Tiedä häntä.

Kaverin elämässä oli hikinen paikka. Yritin rohkaista ja tukea häntä ja änkyttää jotain heikolta tuntuvan uskon voimasta. Tuntui, että voin vain pyyhkiä hieman hikeä hänen otsaltaan. Ja sulkea hänet siihen pyytämäänsä rukoukseen, liittyä hänen kanssaan samaan rintamaan.

Tarkoittaakohan tämä sinapinsiemenen kokoinen usko jotain tällaista? Onkohan se uskon kasvaminen sitä, että kun oma usko tuntuu mitättömältä ja pieneltä, niin toiselle asiasta kertomalla ja tukea pyytämällä usko kasvaa ainakin kaksinkertaiseksi, kahden sinapinsiemenen kokoiseksi?

Minä olen huomannut, että ihan vähän uskoa riittää. Sitä riittää sen verran kuin Jumala on meihin kasteessa kylvänyt.

Se riittää silloin, kun elämässä on surua ja kipua. Se riittää, kun kontrolli ja elämänhallinta pettävät. Kun unelmat musertuvat. Se riittää silloin, kun ystävä kääntää selkänsä. Ja silloin, kun on hukassa ja edessä on pimeyttä.

Mutta pieni usko riittää ja kasvaa myös silloin, kun saa iloita ja kiittää. Ja olla toisen ihmisen lähellä ja tukea.

Usko on oma ja henkilökohtainen asia. Samalla se on myös yhteinen. Juuri siksi oma uskomme saa olla sinapinsiemenen kokoinen. Kun oma uskomme horjuu, kirkon yhteinen usko tukee ja kantaa meitä. Usko vaan!

Ensi sunnuntai on 2. sunnuntai ennen paastonaikaa. Sen aihe on Jumalan sanan kylvö. Alttarilla on vihreä liina ja kaksi kynttilää.
Päivän raamatuntekstit ovat Ps. 44:2–5, Jes. 5:1–7, 1. Kor. 1:20–25 ja Matt. 13:31–33.