Minulla on ystävä, joka ei laske jokaista suupalaa, vaan nauttii herkuttelusta aika-ajoin. Iltaisin hän sytyttää kymmeniä kynttilöitä eri puolille asuntoaan ja vetäytyy leveälle vuoteelleen tyynyjen keskelle lukemaan lempikirjojaan.

Hänellä on tapana lähteä lyhyellä varoitusajalla retkelle luontoon tai kaupungin kävelykadulle. Hän pysähtyy pikku putiikkeihin ja tekee heräteostoksia, joita hän ei myöhemmin kadu. Keskellä talvea hän lähtee meren rannalle piknikille, levittää jäiselle rantahietikolle pöytäliinan ja kattaa kauniisti juhlapöydän. Hänellä on tapana sytytellä nuotioita ja keittää kahvia trangialla, kauan tulen äärellä viipyillen.

Hän etsii pieniä tapoja, joilla voi ilahduttaa läheisiään ja itseään. "Katso, mitä löysin kirpputorilta! Joku on varmaan laihduttanut paljon ja luopunut vaatekaappinsa sisällöstä!" hän riemuitsee.

Ystäväni nauttii elämästään. Hänen tapaamisensa saa aina jotain liikahtamaan minussa. Joudun kysymään, kuinka paljon olen itse osannut nauttia tästä päivästä ja tästä hetkestä, näistä ihmisistä ja mahdollisuuksista, joita minulle on annettu. Onko alkava päivä minulle vain lista velvollisuuksia, joista on selviydyttävä kunnialla? Olemmeko kaventaneet elämän tavoitteiksi, strategioiksi, toimintasuunnitelmiksi, kustannuslaskelmiksi ja unohtaneet ilon ja leikin?

Ilon lähteet ovat olemassa. Jos emme ehdi pysähtyä lähteelle, voimamme ehtyvät ja ilomme katoaa. Myös Psalmin kirjoittaja toteaa: "Tämän päivän on Herra tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä!"